Viimeiset vaeltajat

Viime talvena, päättäessäni ostaa Playstation 3:n, olin kuullut ennakkohehkutusta eräästä kesällä konsolille julkaistavasta yksinoikeuspelistä. The Last of Us oli kuulemma muotoutumassa nykyisen konsolisukupolven kruununjalokiveksi ja tärkeäksi oikeutukseksi omistaa koko laite. Kymmenien epäonnistuneiden messiaspelien ennakkohypen kovettamana en kuohuntaan kiinnittänyt suurempaa huomiota, mutta laitoinpa pelin nimen muistiin ja myöhemmin ennakkotilaukseen. Kerrankin ennakkotilaus, joka ei pettänyt.

TheLastofUsPoster

The Last of Us ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kuvaus maailmanlopun jälkeisestä Amerikasta. Tällä kertaa kaikki alkaa mennä päin posteriooria kulovalkean tavoin ihmisestä toiseen leviävän sieni-infektion ansiosta. Kyseessä on tavallista jalkasilsaa vähän voimakkaampi virustapaus, joka muuttaa ihmiset noin vuorokauden päästä tartunnasta raivohulluiksi eläviksi kuolleiksi. Viruksen alkuperä ja osittain myös leviämistapa jätetään tarkoituksella hämärän peittoon. Pelaaja heitetään kaaoksen keskelle tavallisen teksasilaisen tallaajan Joelin saappaisiin. Adrenaliinidoupatun prologin jälkeen tarinan kelloa väännetään 20 vuotta tulevaisuuteen, jolloin ihmiskunnasta pieni osa on välttynyt tartunnalta ja elää armeijan valvomissa karanteenivyöhykkeissä. Pelin alku aiheuttaa voimakkaita takaumia Half Life 2:n pelikokemukseen, mikä on pelkästään hyvä asia. Tarina pääsee varsinaisesti vauhtiin, kun Joel saa tehtäväkseen saattaa teinityttö Ellien ulos tarkasti valvotusta Bostonista. Matkasta tulee vähän pidempi kuin Joel alun perin olisi toivonut.

Pelimekaniikaltaan The Last of Us ei ole mitenkään ennennäkemätön. Käytännössä peli etenee lineaarisia, vahvasti skriptattuja kenttiä myöten, joihin on ripoteltu yksinkertaisia ongelmia etenemisen tielle. Suurin osa ongelmista liittyy siihen, miten jonkin oven tai portin saa auki, tai miten pitää asetella tikapuita jotta eteneminen jatkuu. Tasaisin väliajoin tielle nakeltuja tartunnan saaneita päästellään ikilepoon joko perinteisen tuliasearsenaalin avulla tai vähän taktisemmin hiippailemalla. Ilahduttavasti sieni-ihmiset ovat etenkin korkeammilla vaikeustasoilla varteenotettavia vastustajia, ja etenkin suurempia joukkoja vastaan täytyy melko tarkkaan miettiä oikeata taktiikkaa. Ongelmaksi muodostuu myös tarvikkeiden vähäisyys, pesäpallomailat kun kestävät vain muutaman osuman zombien päätä vasten ja ammuksista on koko ajan pulaa. Kaikkea vastaantulevaa ei ole onneksi pakko tappaa, vaan joistain konfrontaatioista selviää ohi hiipimällä tai tosi tiukan paikan tullen karkuun juoksemalla. Mekaniikka ajaa täysin asiansa eikä taistelu muodostu missään vaiheessa tylsäksi pakkopullaksi.

Olisi kuitenkin väärin arvioida TLoUta pelimekaniikkansa takia. The Last of Us on nimittäin ennen kaikkea interaktiivinen elokuva, jonka käsikirjoitus menisi aivan tällaisenaan A-luokan elokuvasta. Tarinan polttopisteessä on Joelin ja Ellien välinen suhde, joka ei todellakaan ole ongelmaton. Joel ei ole mikään kirkasotsainen sankari, ja Ellie on hänelle kuin avoin haava menneisyydestä. Tuotantotiimin kyky kirjoittaa henkilöhahmoja on ällistyttävä ja tässä mediassa kerrassaan ennennäkemätön. Lähelle pääsee toinen loistava PS3-yksinoikeuspeli Heavy Rain. TLoU:n henkilöistä jokainen on erinomaisesti toteutettu, piipahtivatpa he kuinka nopeasti tahansa tarinassa. Paras esimerkki on pelkästään prologissa mukana oleva Sarah, joka määrittää myöhemmin Joelin hahmon. Sarahin ja Joelin suhde naulitaan heti ensimmäisillä repliikeillä, ja tuloksena pelaaja ymmärtää Joelin käyttäytymisen Ellietä kohtaan jatkossa. Joel ja Ellie ovat vähintään yhtä ikimuistettavia kuin eräs toinen zombieselviytyjäpari.

The Last of Us jakautuu neljään eri osaan; kesä, syksy, talvi ja kevät. Enempää spoilaamatta jokainen osa noudattelee tunnelmaltaan edustamaansa vuodenaikaa, ja varsinkin talvi on todellinen mestariteos, jonka tapahtumat jäävät varmasti kaikkien pelanneiden mieliin. Talven käynnistävä metsästyskohtaus on zenmäisyydessään lähellä taidetta ja vuodenajan päättävä kohtaus puolestaan tirauttaa pahimmalta alfaurooltakin parit kyyneleet. Ja jos et ole ennen saanut kyynelkanavia avautumaan kirahveja nähdessäsi, TLoU muuttaa senkin asian.

TLoU on esimerkki siitä, miten nopeasti kasvojen ilmeikkyys tietokonepeleissä on viime vuosina kehittynyt. Joel ja Ellie ovat kaikkea muuta kuin jäykköjä kuminaamoja, kaikki ilmeet on luettavissa kasvoilta ja silmistä. Näyttelijät onnistuvat rooleissaan täydellisesti, eikä kaartista heikkoja lenkkejä löydy. Myös pelin muu taide on kauttaaltaan erinomaista, paikoitellen henkeäsalpaavaa jopa PC-mittapuulla. PS3:n tekniikka on varmasti venytetty aivan äärirajoilleen. Ainoa pieni harmi ovat sahalaidat, koska reunanpehmennykseen Pleikkarin rauta ei taida taipua. Vielä erikoismaininta Gustavo Santaolallan fantastisen kauniista musiikista, etenkin lopputekstien aikana soiva kappale on varsinainen pikku helmi. Muutenkin soundtrack tekee juuri sen, mitä pitääkin; ei nouse pääosaan, vaan vahvistaa taustalla kohtausten tunnelmaa.

Tällaiset pelit ovat nykyaikana syy, miksi ylipäätään pelaan. Parhaimmillaan nykypelit onnistuvat luomaan yhtä voimakkaita tunteita kuin parhaat elokuvat, eikä vähiten siksi, että pelaaja suostutellaan taitavasti pelaamaan roolia. Toivon ja haluan uskoa, että The Last of Us on uuden ajan airut peliteollisuudelle, ja pakottaa suunnittelijat tähtäämään entistä korkeammalle tavanomaisten massatuotantoräiskintöjen sijaan. Jos PS3 mahdollistaa tällaisen tarinankerronnan ja immersion, en malta odottaa, mitä PS4 tuo tullessaan. Sillä minulle seuraavan sukupolven konsolin valinta varmistui viimeistään The Last of Usin myötä. TLoU ja Heavy Rain ovat todistaneet, että Sonyn yksinoikeuspelit ovat kuin minua varten suunniteltuja.

Jos olet niitä ihmisiä, jotka lukevat arvostelusta vain viimeisen rivin: tämä peli yksistään oikeuttaa Playstation 3:n oston.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *