Joe Abercrombie: The Blade Itself

Joe Abercrombie: The Blade Itself

The Blade Itself (2006) on englantilaisen Joe Abercrombien debyyttiteos ja The First Law -trilogian ensimmäinen osa. Ensimmäisessä lauseessa on jo kaksi hämmentävää faktaa. Ensimmäinen on se, että joku näinä päivinä edes yrittää mahduttaa eeppisen fantasiasaagansa kolmeen kirjaan. Toinen niistä aukeaa viimeistään parin luetun luvun jälkeen: The Blade Itself on jumalattoman hyvä debyyttikirjaksi. Tarkemmin muotoiltuna se on jumalattoman hyvä kirjaksi.

The Blade Itself kansikuvaMinua on vaivannut A Song of Ice And Firen jälkeen rimakauhu. A Feast For Crowsin ilmestyttyä vuonna 2005 en ole kyennyt lukemaan yhtään uutta fantasiakirjaa loppuun asti. Olen aloittanut monia, ja keskeneräisenä ne edelleen hyllyssä seisovat, kirjanmerkit asetettuna useimmissa jonnekin sadannen sivun kohdalle. Olen yrittänyt useasti jatkaa muun muassa Steven Eriksonin Malazan -sarjan lukemista, mutta olen yhä jumissa neljännessä osassa, kuten olin jo vuonna 2005. R. Scott Bakkerin The Prince of Nothing -sarja tuntui lupaavalta, mutta liiallinen psykologia ja filosofointi jumittivat minut toisen osan alkuun.

Joulun 2009 alla tietoisuuteeni tuli kuitenkin Abercrombie ja päätin yrittää taas kerran. Englannin Amazon kuitenkin myi trilogiaa pilkkahintaa, joten ostin kaikki trilogian kolme osaa kerralla ja käärin ne itseäni varten pukinkonttiin, miettien mahtaisiko sarjasta olla yhtä paljon iloa kuin joka joulun vakiolahjasta, villasukista. Vaikka tykkään lämpimistä jaloista, enemmän lämmittää tieto siitä, että olen viimeinkin löytänyt sarjan, joka on poistanut rimakauhuni.

The Blade Itself (olkoon tästä lähtien TBI) sai minut samalla ymmärtämään, mistä rimakauhuni johtui. Kaikki viime vuosina lukemani fantasiakirjat ovat olleet yksinkertaisesti älyttömän tylsiä. Siinä missä Steven Erikson käyttää sata sivua kuvaillessaan tundraa ja henkilöiden vaellusta sen keskellä, Abercrombien kirjassa tahti on lähes hengästyttävä. Luvut ovat suunnilleen samanmittaisia kuin Martinin kirjoissa, kymmenkunta sivua, mutta siinä ajassa ehtii aivan riittävästi. Abercrombie tekee hahmoistaan kahdessa sivussa todellisempia kuin R Scott Bakker yhdessä kirjassa.

Aluksi ajatus vertailemisesta ASOIAFiin tuntui minusta epäreilulta, mutta tarkemmin ajateltuna sillä ja TBI:llä on paljon yhteistä. Molemmat viljelevät samanlaista mustaa huumoria ja molemmat kertovat tarinansa korostetun hahmovetoisesti. Sekä Martin että Abercrombie käyttävät hyväkseen ”epäluotettavan kertojaa” juonivälineenä tarjoten lukijalle aivotyötä. Modernin fantasiamallin mukaisesti TBI:stäkään ei kannata etsiä mustavalkoisuutta hahmoissa. Juonellisestikin yhteisiä tekijöitä löytyy, tosin pohjoisesta tuleva vihollinen oli varmaan käytössä jo muinaisten egyptiläisten papyruksissa.  Piristävästi ainakaan vielä TBI:ssä ei tarjota sankariksi ketään alaikäistä, jonka mahtava kohtalo nostaa suuren armeijan päälliköksi ja vapaan maailman viimeiseksi toivoksi.

TBI:n hahmoista saisikin kirjoitettua melkoisen esitelmän. Barbaari Logen tarjoaa trilogian avausosan parhaat naurut terävillä yhteiskunnallisilla havainnoillaan. Ylimysperheen vesa, kapteeni Jezal on myös nerokkaan koominen hahmo kaikessa itserakkaudessaan. Pankin kuitenkin tyhjentää inkvisiittori Sand dan Glokta, entinen Unionin kiiltävähaarniskainen ja kirkasotsainen sankari, nykyään katkeruudessa ja itseinhossa rypevä rampautettu ja kidutettu miehenkuvatus. Gloktan vinkkelistä kirjoitetut luvut tihkuvat myrkkyä ja ovat tarkoituksellisen rankkoja luettavaa (lähinnä viitteellisine) kidutuskohtauksineen. Abercrombie tekee erityisen upeata työtä Gloktan hahmon syventämisessä muutamassa kohtauksessa. Kirjan aikana (anti)sankarikööriin liittyy myös joukko pohjoisen lainsuojattomia, jotka joutuvat tahtomattaan ”väärälle” puolelle kehittyvää konfliktia, sekä mystinen etelätär Ferro Maljinn, joka vihaa kaikkia ja jonka ainoa eteenpäin ajava voimanlähde on kostonhimo.

Trilogian ensimmäisenä osana TBI keskittyy alustamaan tulevia tapahtumia sekä esittelemään henkilöitä. Sen takia todella merkittävät kohtaukset ovat vähissä, ja Abercrombie hakee draamaa enemmänkin henkilösuhteiden väliltä. Missään vaiheessa kirjaa ei tosin pääse tylsyys iskemään, kiitos joka sivulta tihkuvan huumorin sekä itseironisen otteen. Abercrombie todistaa, että eeppisen fantasian ei tarvitse olla haudanvakava asia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.