Tämä arvostelu on aiemmin julkaistu vanhalla sivustollani Fantasiamajatalossa.

Wizard’s First Rule on tarina nuoresta Richard Cypheristä, joka isänsä raakaa murhaa selvitellessään törmää salaperäiseen kaunottareen Kahlaniin. Pelastettuaan Kahlanin hengen Richard huomaa että hänen oma kohtalonsa on paitsi ennalta määrätty myös vahvasti sidottu Kahlaniin. Richardista tulee Etsijä, jonka elämän ainoa tarkoitus on tuhota paha Darken Rahl, joka suunnittelee maailman valloittamista ja kaikkien kansojen alistamista.

Kiinnostuin Wizard’s First Rulesta (WFR tästä eteenpäin) netistä lukemieni kehuvien kommenttien perusteella. Kommentit kertoivat tämän Sword of Truth-sarjan avausosan olevan erinoimaista luettavaa, mutta varoittivat tason laskevan nopeasti ensimmäisen kirjan jälkeen. Kun Suomalaisessa kirjakaupassa sattui opus silmään, vieläpä lähes Amerikan myyntihintaan 3 euroa, ajattelin tarttua tilaisuuteen (painokseni on muuten Tor Fantasyn Special Edition, epäselväksi kyllä jäi että mikä ihme siitä editiosta niin specialin teki. Kenties normaalia huonompi paperilaatu ja painomuste?). Luettuani kirjan maailmankuvani laajeni. Ei tosin kirjan vaikutuksesta, vaan siitä, miten erilaisia ihmisten näkemykset ”hyvästä kirjasta” voivatkaan olla.

WFR:stä on periaatteessa vaikea muodostaa mielipidettä. Ensisijaisesti se on korkeintaan keskinkertaisesti kirjoitettu kliseklönttiläjä jonka juonikuvio on tuhanteen kertaan koettu. Toisaalta se on edellämainitusta huolimatta yllättävän viihdyttävää luettavaa. WFR:ää ei voi vakavalla naamalla verrata George R.R. Martinin tai Steven Eriksonin kirjoihin, mutta varmasti jotain on Terry Goodkind tehnyt oikein kun kirjaa ei meinaa millään malttaa laskea käsistään, varsinkaan siinä vaiheessa kun on päässyt puolenvälin ohi.

Juoni on aina kirjan tärkein elementti, fakta joka hämmästyttävän usein unohtuu fantasiakirjailijoilta. Vähänkin ”edistyneempi” fantasian lukija, joka on saanut mittansa täyteen tusinakirjoista, odottaa kirjalta jotakin omaperäistä juonen suhteen tai edes dynaamista maailmaa. Goodkindin mielikuvitus on virkamiestasoa ja hän reputtaa sekä juonen että maailman suhteen. Maailma on staattinen ja kuollut, jopa niiltä osiltaan, joissa hahmot seikkailevat ja joita kirjassa kuvaillaan. Juonen perusasetelma on puolestaan niin kliseinen, että kirja tuoksuu vahvasti ummehtuneelle heti ensimmäisestä luvusta alkaen. Lyhennelmä kirjan tapahtumista voisi mennä näin: ”Maalaispojan elämä muuttuu kerralla, hän rakastuu kauniiseen prinsessaan (sorta) ja saa haltuunsa Ylivahvan Taikamiekan jolla hän kukistaa täysin läpeensä pahan vastustajansa. Apuna hänellä on hassu velho.” Goodkind lienee valmistunut Eddings School for Fantasy Writersistä? Matkan varrella tavataan muun muassa pakolliset lohikäärme, puhuva susi ja näkijänoita. Onpa törkeimpänä varastuksena mukaan tungettu Klonkkukin. ”Kukaan ei varmaan huomaa jos vain vaihdan sen nimen”, on mr. Goodkind tässä kohtaa varmaan ajatellut.

Kenties häiritsevintä on kuitenkin se, miten ennalta-arvattava Goodkind jatkuvasti on. Hän ei onnistu hämäämään lukijaa missään vaiheessa kirjaa. Kaikki tärkeät tapahtumat ovat ilmiselviä jo ennen niiden tapahtumista, ja niiden toteutumista sitten vain odotellaan. Kirjassa vihjaillaan petturiin, joka on lukijalle selvillä pari sataa sivua aiemmin kuin hahmoille, vaikka heillä on täysin samat tiedot käytettävissään. Jos joku sanoo, että ”käänny risteyksestä oikealle, älä vasemmalle, siellä on lohikäärmeen luola”, voi olla varma, että sinne lohikäärmeen luolaan myös mennään. Ja sitä rataa. Martinia viime aikoina runsaasti lukeneena minulle tuotti eräissä paikoissa valtavasti vaikeuksia uskoa, että hahmot todellakin ovat sitä, miltä näyttävät, eivätkä esimerkiksi käytä toisen hahmon hyväuskoisuutta omien etujensa ajamiseen.

Toinen kirjallisuuden suola ovat mielenkiintoiset ja uskottavat hahmot, joiden persoonallisuus antaa lukijalle motivaation jännittää heidän puolestaan ja heidän kanssaan, malliesimerkkinä jälleen GRR Martin. Goodkind ilmaisee heti kirjan otsikkosivulla kiintymyksensä kirjan päähahmoihin. Varmasti Goodkindin mielikuvituksessa hahmot ovat hyvinkin eläviä ja heillä on paljon persoonallisia piirteitä, jotka vetoavat häneen. Kuitenkaan yhtään niistä hän ei onnistu välittämään kirjan sivuille asti ja siten saamaan lukijaakin kiinnostuneeksi heistä. Kirjan sankari, Richard Cypher on alussa Eddings-Jordanmaisesti suuren maailman ulkopuolella kasvanut maalaispoika, tai oikeastaan metsäopas, lopputulos on kuitenkin sama. Richardissa ei ole tippaakaan karismaa, ei mitään persoonallisia piirteitä, ellei sellaiseksi lasketa sitä, ettei Richard ole ennen kirjan tapahtumia koskaan suuttunut kenellekään(!). Hyvin (liiankin) nopeasti Richard kuitenkin oppii vieraan maan tavoille ja paljastuu melkoiseksi supliikkimieheksi, joka pystyy nokkeluudellaan naruttamaan kaikki muut. Muutosta ei perustella, saati että Richardin nokkeluudesta annettaisiin jonkinlaista pohjustusta.

Zedd, Richardin Paras Kaveri, joka paljastuu nopeasti Maailman Mahtavimmaksi Velhoksi, on suora hiilikopio Belgarionin Belgarathista. Siinä missä Setä Suden heikkous olivat panimotuotteet, Zeddicus on kuin Viisikon kadonnut jäsen: koko ajan syömässä. Karismaa ei Zeddissäkään ole nimeksikään, tuskin edes Belgarathin verran, mikä on jo todella heikko esitys. Kahlan voisi olla onnistunutkin hahmo, ellei hän käyttäytyisi (kaikkien muiden tavoin) ällistyttävän epäjohdonmukaisesti läpi koko kirjan. Kahlanin olisi tarkoitus olla suurinpiirtein maailman vaikutusvaltaisin henkilö, mutta Goodkind päättää taannuttaa hänen itsenäisyytensä pökkelö-Richardin perään kuolaamiseksi. Suurinta osaa Kahlanin teoista ohjailee rakkaus Richardiin, mikä on heikko motiivi Kahlanin taustaiselle henkilölle.

Mielenkiintoisin hahmo lienee hyvinkin pääpahalainen Darken Rahl. Goodkind onnistuu Rahlin käsittelyssä hyvin muodostaen lukijalle kuvan sivistyneestä, mutta pahemman kerran psykoottisesta hahmosta. Mieleen tulee hyvinkin Hannibal Lecter. Tosin Rahlikin hahmoa rasittavat typeryydet: hän on alussa liian passiivinen Richardin suhteen, ja Goodkindin ilmeisesti vain omien kicksien takia kirjoittama kohtaus, jossa Rahl uhraa lapsen on raakuudessaan tarpeeton. Etenkin, kun lukijalle ei edes missään vaiheessa kerrota, mitä varten kyseinen kohtaus kirjassa oli; se ei edistä juonta, eikä siihen viitata enää toistamiseen (jatko-osissa kenties?). Mitä taas raakuuteen tulee, WFR:n tavaramerkiksi on muodostunut lopun yli 50-sivuinen S/M-kohtaus, mikä pistää enenevässä määrin epäilemään Terry Goodkindin henkistä tasapainoa. Tuo osa kirjasta on varsin rankkaa luettavaa ja ansaitsee kirjalle ehdottoman K-18-leiman, mutta silti se on loogisuudeltaan ja merkittävyydeltään juonen suhteen ehkäpä koko kirjan onnistunein osa. ”Kirjoita asioista joista tiedät”, niinhän se on.

Henkilöiden yksiulotteisuutta Goodkind yrittää etenkin kirjan alkupuoliskolla kovasti kompensoida ylenpalttisella tunteiden kuvailulla. Tunnelma on kuin seuraisi ala-asteen joulujuhlanäytelmää jossa jok’ikinen esiintyjä ylinäyttelee kuin huomista ei tulisikaan. Goodkind korostaa jatkuvasti hahmojensa tunteita fyysisillä eleillä. Koko ajan joku joko itkee tai on purskahtamassa itkuun kun muistelee jotakin kaukaista surullista tapahtumaa. Aina kuin Goodkind haluaa ilmaista hahmojen olevan hyvissä väleissä keskenään, hän laittaa heidät hymyilemään. Vaikka hetki sitten olisi itketty silmät punaisina. Aina kun halutaan korostaa kiintymystä, kosketellaan. Yhtenään joku on toisen kädessä tai olkapäässä kiinni ja sanoo toiselle jotain hymyillen. Ja sen jälkeen taas itketään. Onneksi tämä tyyli vähenee kirjan loppua kohden (tai sitten turtumus iski enkä enää häiriintynyt siitä) jolloin Goodkind jopa onnistuu ajoittain tuomaan tunteita esiin dialogin keinoin.

Dialogi on kuitenkin suurimmaksi osaksi täysin epärealistista. Goodkindin hahmot ovat hyvin korrekteja toisilleen. Kaikki ovat äärimmäisen kohteliaita eikä suuria jännitteitä räiskähtele kenenkään välillä. Kaikki sanominen ovat äärimmäisen harkittua, liian harkittua, harva pystyy edes pitkän mietinnän jälkeen asettelemaan sanansa yhtä taitavasti kuin Richard tiukassa paikassa, puhuen usein kaikki muut pussiin. Ehkäpä he todellakin vain ovat verbaalisesti noin lahjakkaita, mutta ei kukaan edes fantasiamaailmassa puhu tuolla tavalla. Lisäksi sama ylenmääräinen tunteiden kuvailu fyysisinä eleinä jatkuu dialogeissa. Hahmot kurtistelevat kulmiaan, ojentelevat päitään, katselevat syrjäkarein ja ties mitä koko ajan.

Kaiken tämän kritiikin jälkeen tuntuu hämmästyttävältä, että kirja oli itse asiassa ihan viihdyttävä, taattuun Eddings-tyyliin. Goodkind ei huku kerronnassaan samanlaisiin koukeroisuuksiin kuin Steven Erikson ajoittain. Sanasto on tyyliä ”perus”, eikä WSOY:n sanakirjaa tai Microsoftin Encartan Dictionaryä tarvinnut kuikuilla koko kirjan aikana kertaakaan ymmärtämisvaikeuksien vuoksi. Kovin kaksijakoinen kokemus WFR kuitenkin on, monessa mielessä. Ensimmäisen puolikkaan lukeminen katkeaa noin puolen sivun välein lukijan ähkiessä tuskasta hahmojen typeryyden ja epäjohdonmukaisuuden vuoksi. Tunnelma paranee loppua kohden, mutta mistään epiikasta ei voida kuitenkaan puhua lähinnä juonen kliseisyyden ja ennalta-arvattavuuden vuoksi. Terry Goodkindin on kyllä turha odotella muista kirjoistaan rojaltteja minun osaltani, kun parempiakin vaihtoehtoja on olemassa. Terry voi olla Goodkind, mutta WFR on enimmäkseen Bad Kind (oli ihan pakko :))

Jälkivilkaisu vuonna 2011: Wizard’s First Rule… uhh. Näkemykseni ei ole muuttunut, enkä tämän jälkeen ole Goodkindin kirjoihin tarttunut. Pidetään tämä sivustolla varoittavana esimerkkinä jälkipolville, ja sen takia, että tämä on omasta mielestäni eräs parhaista kirjoittamistani arvosteluista…