Steven Erikson: Tale of the Malazan Book of the Fallen (kirjat 1-3)

Tämä arvostelu on aiemmin julkaistu vanhalla sivustollani Fantasiamajatalossa.

A Tale of the Malazan Book of the Fallen on nimihiriviö, josta tästä eteenpäin käytetään lyhenteen lyhennettä MBF. MBF on kertomus Malazin keisarikunnasta, joka on hajoamispisteessä käytyään valloitussotia yhtäjaksoisesti kymmenien vuosien ajan. Tarinassa seurataan pääosin keisarillisen armeijan eliittijoukkojen Bridgeburnersien sotilaiden ja upseerien edesottamuksia. Gardens of the Moonin alussa Genabackisin mantereen Vapaat kaupungit ovat yksi toisensa jälkeen kukistuneet keisarillisen armeijan voiman edessä. Vain tarunhohtoinen Darujhistan on valloittamatta, kun muinainen ja yliluonnollinen Tiste Andii-rotu asettuu suojelemaan kaupunkilaisia. Bridgeburnersit joutuvat kersanttinsa Whiskeyjackin johdolla kohtaamaan Tiste Andiin legendaarisen komentajan Anomander Raken, joka hallitsee joukkojaan leijuvasta linnoituksestaan Moonista käsin. Myös keisarinna Laseenilla on omat salaiset aikeensa Darujhistanin asukkaiden ja Bridgeburnersien varalle.

MBF jakaa alan harrastajien keskuudessa mielipiteet kahtia kuin valyrianteräksinen miekka dothrakimakkaran. Jotkut nostavat MBF:n kaikkien aikojen parhaaksi fantasiasarjaksi, toiset pitävät sitä tarpeettoman monimutkaisena suurena kuplana. Minun kantani molempiin mielipiteisiin on jyrkkä ”ehkä”.

Aloittaessaan Gardens of the Moonin lukija huomaa olevansa pihalla, hukassa, keskellä siperialaista lumierämaata vailla kiintopisteitä. Jossain ollaan, jotain, jota ei ihan ymmärretä, tapahtuu ensin kalastajatytölle ja sen jälkeen joillekin sotilaille. WTF, kysyy henkilö ja itsepintaisuudestaan riippuen joko nakkaa kirjan hiivattiin tai jatkaa entistä kiinnostuneempana lukemista. Vähitellen, mutta ei hetkeäkään liian aikaisin, Steven Erikson alkaa vähän valottaa tapahtumia ja maailmansa taustoja, jolloin ymmärretään sarjassa olevan kyse siitä, miten jumalolennot jälleen puuttuvat kuolevaisten asioihin oman valtapelinsä merkeissä.

Vaikka alku on musertavan hankala, ei asioiden ymmärrys odotusten vastaisesti juuri helpotu jatkossakaan. Erikson haluaa kertoa tapahtumat vaikeimman kautta viljellen tasaiseen tahtiin uusia hämmentäviä termejä tai maailman lainalaisuuksia. Noin ensimmäisen kirjan puolivälissä ollaan jo siinä tilanteessa, että jumalten tai edes kaikkia kuolevaisten motiiveja ei kykene ymmärtämään, jolloin on vain luotettava, että Erikson selittää ne jossain vaiheessa niin että lukijakin ymmärtää. Joskus selitetään, toisinaan ei.

Lukijan ottaessa passiivisen roolin alkaa sarja näyttää parempia puoliaan. Tapahtumien mittakaava on eeppinen, ja lukija tuntee olevansa mukana suurissa tapahtumissa, vaikkei kaikkea ymmärtäisikään. Maailman magia on mielenkiintoista, vaikka siitä ymmärtää vieläkin vähemmän kuin muista asioista. Positiivista Eriksonin kerronnassa on se, että hän ei jää junnaamaan kiinni yhteen juonikaareen tarpeettoman pitkäksi aikaa. Paikkaa ja henkilöitä vaihdetaan parin sivun välein, minkä ansiosta onnistutaan luomaan toimiva aikajatkumo.

Erikoisplussa hahmojen suhteen myönnettäköön siitä, että yksiselitteistä hyvä – paha-asetelmaa ei kirjoissa ole. Erikson on taitava lopettamaan kirjat ennakoimattomalla tavalla: paha ei aina saa palkkaansa koska paha ei olekaan loppujen lopuksi niin paha kuin luultiin. Muun muassa ensimmäisen kirjan päävastustaja Anomander Rake osoittautuu tarkemmin tutustuttaessa ihan kelpo tyypiksi. Raken ohella muita mieleenpainuvia hahmoja ovat kenties fantasiakirjallisuuden huono-onnisin henkilö Toc Nuorempi sekä Memories of Icen ihastuttava Lady Envy. Tavallisten rivisotilaiden luonteiden kanssa sen sijaan Eriksonilla on vaikeuksia, ja kirjojen päähahmoiksi tarkoitetut Whiskeyjack ja Paran jäävät kolmannenkin kirjan lopussa aika ontoiksi. Edes arkkityyppeinä vaikeasti mokattavissa olevat megavelhot Quick Ben ja Tattersail eivät onnistu herättämään lukijassa kuin satunnaista ihailua siitä, miten käsittämättömän voimakkaita (ja epätasapainotettuja) Eriksonin maailman maagit ovatkaan.

Hahmoihin samaistumista haittaa se, että tarina on huomattavan juoni- tai ympäristövetoinen hahmovetoisen sijaan. Hahmojen valinnoilla ei tunnu juuri olevan merkitystä tapahtumiin, ei edes jumalallisia päätäntävoimia saavalla kapteeni Paranilla. Lisäksi Erikson ei ole erityisen hyvä dialogin kirjoittaja, ja hahmoja tyypillisesti syventävät nokkelat sanailut ovat harvassa, eivätkä ne edes ole kovin nokkelia. Sen sijaan suurin osa hahmoista on Eriksonille vapaata riistaa, ja muutama yllättävä kuolemakin tapahtuu, ei kylläkään yhtään samanlaisia tunnekuohun herättäjää kuin ASOIAFissa. Kuolemia latistaa se, että joillain tapetuilla on selviä vaikeuksia pysyä kuolleiden kirjoissa, heidän palatessaan parin kirjan päästä takaisin juoneen kummittelemaan.

Eräs seikka, jota MBF-arvostelussa ei ole syytä sivuuttaa, on Eriksonin antropologitausta. Koulutuksensa ansiosta hän on kyennyt luomaan poikkeuksellisen uskottavia sivurotuja sarjaansa. T’lan Imassit ja Jaghutit rökittävät historiallaan kaiken maailman murgo-trollokit kädet alhaalla ja silmät sidottuna. Eriksonin universumissa muillakin kuin ihmisillä on moni(sata)tuhatvuotinen historiansa, joihin sisältyvät omat tragediansa ja triumfinsa. Kaikkialla läsnä oleva historian tunne raunioineen ja muinaisine magiatasoineen luo maailmaan sen laatuista sisältöä ja avaruutta, johon harvoin törmää. Maailman kehittelyssä Erikson painii samassa raskaassa sarjassa Tolkienin ja Martinin kanssa.

MBF:n arviointi on hankala juttu. Ensimmäisen lukukerran jälkeen pidin kirjoja potentiaalisina haastamaan ASOIAFin, ja odotin, että ymmärrän kirjoista paljon enemmän toisen lukukerran jälkeen. Toisella lukukerralla kuitenkin ymmärsin niistä täsmälleen yhtä paljon kuin ensimmäiselläkin… Silti niiden parissa viihtyy kummallisella tavalla. Erikson kirjoittaa niin mahtipontisesti, että puoliväkisin syntyy illuusio Merkittävästä Fantasiasarjasta. Kenties kuvitteellisesta Grogh luolamiehestä tuntuisi samalta jos hänet istutettaisiin television ääreen: mistään ei Grogh ymmärtäisi mitään, mutta silti hienot kuvat kiehtoisivat häntä kovasti. Kuitenkin ajan myötä Grogh kenties evolvoituisi siihen pisteeseen, että kauniiden kuvien merkitys aukenisi hänelle ja hän örähtäisi ”Kah, se olikin Salkkarit. Mitäs ykköseltä tulee?”

Jälkivilkaisu vuonna 2011: Olen kuuden vuoden tauon jälkeen siepannut Malazan-sarjan uudelleen luettavakseni. Neljännen kirjan lukeminen on ollut ja on edelleenkin todellista tervanjuontia, koska en muista tarpeeksi vanhoista kirjoista tajutakseni mitä tapahtuu. Mutta kun tarkemmin ajattelen, ja luen tuota arvosteluani, sama asia oli ongelmana myös silloin, kun edellisten kirjojen tapahtumat olivat vielä kirkkaana mielessä. En silloinkaan tajunnut, mitä Erikson yrittää tarinallaan välittää tai miksi se poukkoilee näennäisen järjettömästi paikasta toiseen. Vaikka kuinka yritän olla uskollinen lukija, saatan joutua toteamaan, että MBF ei ole kirjasarja minulle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *