Steven Erikson: Midnight Tides

Vallattuaan ja orjuutettuaan kaikki muut naapurinsa, Letherin kuningaskunnalla on jäljellä vain yksi vihollinen: pohjoisen Tiste Edur -heimot. Vuosia kestäneen kylmän rauhan jälkeen Tiste Edurit ovat kuitenkin yhdistymässä. Yhteenotto alkaa näyttää väistämättömältä, kun Tiste Edurin joukosta nousee johtaja, joka on määrätty täyttämään heimojen ikiaikainen profetia.

Midnight Tides - kansikuvaMidnight Tides on viides osa Steven Eriksonin kymmenosaisesta The Tale of the Malazan Book of the Fallen -sarjasta. Kolme ensimmäistä osaa arvostelin noin kymmenen vuotta sitten, jolloin totesin, että en ole niiden jälkeen hullua hurskaampi siitä, mistä tarinassa on kyse. Neljännen osan, House of Chainsin, lukemisen aloitin tuolloin kolmen ensimmäisen arvostelun aikoihin. Sen lukemisessa tulikin sitten kuuden vuoden luova tauko, jonka jälkeen uusi yritys, mutta vasta viimein tänä kesänä sain HoC:n enemmän tai vähemmän kunnialla päätökseen. Sen verran irrallisia ovat kuitenkin nelososan muistikuvat, että tuota osaa en lähde arvostelemaan ainakaan ennen uudelleenlukukierrosta, joka nykyisellä tahdilla on ajankohtainen jossain vuoden 2315 tienoilla.

Midnight Tides jatkaa aiemmista Malazan-kirjoista tuttua perinnettä, jossa asetelma ja henkilöt vaihtuvat kirjoittain uusiin. Eli juuri kun on mielestään päässyt edes avustavasti kärryille alueen mytologiasta sekä kymmenien hahmojen motivaatioista, kirja päättyy ja lukija paiskataan uudelleen pää edellä altaan syvään päätyyn. Ekspositio on Steven Eriksonille tuntematon käsite, joten homman nimi on enemmän tai vähemmän ”sink or swim”.

Vaikka asetelma on täysin uusi (tapahtumat kun sijoittuvat tähän mennessä ennen näkemättömälle mantereelle), lähtökohta on mukavan selkeä: ikiaikaiset ja ylpeät Tiste Edur -heimolaiset vastaan pullistunut, kapitalistinen Letherin kuningaskunta. Aiemmin sarjassa tavatuista hahmoista mukana on tasan yksi, House of Chainsissa melko neutraaliksi tapaukseksi jäänyt Trull Sengar. Erikoiseksi tämänkin jälleennäkemisen tekee se, että Tides sijoittuu kronologisesti koko Malazan-sarjan ensimmäiseksi kirjaksi. Näin ollen Trullin luvut HoC:ssä tapahtuvat useita vuosia Tidesin jälkeen. Kieltämättä Tides herättää halun lukea HoC:n Trull-luvut uudelleen, jotta tapahtumat Tidesin lopusta HoC:n Trull-esittelyn välillä selvenisivät.

Tähän astisista Malazan-kirjoista Midnight Tides on selvästi itsenäisin teos. Toki tarinassa on erittäin tärkeässä osassa koko sarjan keskeinen säie, Crippled God ja hänen valmistautumisensa jumalten peliin astumiselle, mutta muuten riippuvaisuudet aiempiin tapahtumiin ovat enemmän taka-alalla. Tämä laskettakoon ansioksi kirjalle, sillä Malazan-sarjaa ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua helppotajuiseksi. Konfliktin rajoittaminen yhdelle mantereelle, ja kahden veljessarjan kohtaloihin, tuo jumalolentoja vilisevään tarinaan tarpeellista maanläheisyyttä.

Steven Eriksonin hahmokehityksestä voisi varmaan kirjoittaa puolen Malazan-kronikan verran. Hassua on, että Erikson on samaan aikaan todella taitava sekä todella rasittava luomaan henkilöhahmoja. Taito näkyy kyvyssä luoda jokaiselle motivaatio sekä koko harmaan sävypaletin käytöstä. Rasittavuutta puolestaan on se, että kenestäkään Erikson ei joko pysty tai suostu tekemään sellaista, johon voisi todella kiintyä ja jonka kohtaloon lukija voisi emotionaalisesti sitoutua. Trull Sengar on kirjan päähenkilö, ja on hahmoista kaikkein lähinnä sankarin statusta. Silti lukijalle (tai ainakaan minulle) ei synny sitä viimeistä motivaatiota välittää Trullista. Selvästi Eriksonin kyvyt ovat hahmojen suhteen ovat sarjan edetessä parantuneet, Midnight Tides sisältää enemmän muistettavia ja mielenkiintoisia hahmoja kuin mitä muistelen aiemmissa kirjoissa olleen. Sengarin ja Beddictin veljesten lisäksi orja Udinaas sekä Tehol Beddictin miespalvelija Bugg ansaitsevat maininnan. Ikimuistoisin on kuitenkin Tiste Edurin hallitsija, jonka traaginen hahmo saa luku luvulta lisää kerroksia persoonaansa.

Midnight Tidesin tarinan areenan suljetun luonteen ansiosta Eriksonin kyky kuljettaa useita tarinalankoja rinnakkain ja tuoda ne mielekkääseen (välitilin)päätökseen tulee hyvin esille. Juonilangat etenevät totutun luontevasti vuorotellen sopivasti: jos yksi tuntuukin vähän tylsältä (alkupuolen Tehol-juoni, tarkoitan sinua), siitä ei tarvitse kauaa kärsiä, kun tarina siirtyy jo toisaalle, mahdollisesti mielenkiintoisempaan tarinaan. Kaikki langat kuitenkin paranevat loppua kohti kunnes ne lopussa kohtaavat toisensa. Lopetuksessa tarvittavat asiat niputetaan, ja toiset jätetään auki selvästi myöhempiä kirjoja varten. Huumoria tai ainakin sen yritystä on tarjolla enemmän kuin aiemmissa Malazan-kirjoissa, joskin totuuden nimessä väsyin melko nopeasti Tehoin ja Buggin väliseen sarjatulidialogiin. Edelleen Erikson myös sortuu turhan usein liian hienoon symboliikkaan tai filosofointiin, josta ei voi olla ihan varma, tuliko juuri luettua jotain syvällistä vai vain tekoälykästä filleriä tuhannen sivun tavoitteen saavuttamiseksi. Oma lukunsa on edelleen se, miten Erikson ei vaivaudu tai halua taustoittaa tai selittää tapahtumia tai käsitteitä. Tällä kertaa ongelma on kenties tarkemmin rajatun pääjuonen ansiosta onneksi pienempi kuin aikaisemmissa osissa. Pientä kritiikkiä tulee myös antaa loputtomasta määrästä sivuhahmoja, jotka yhtäkkiä ilmestyvät tarinaan ja häviävät siitä satojen sivujen ajaksi, tai katoavat kokonaan sen kummemmin perustelematta.

Kaikesta yleisestä kritiikistä hu9limatta Midnight Tides sijoittuu kärkipäähän raskassoutuisessa Malazan-kronikassa rajatun fokuksensa ansiosta. Ongelmat ovat suurilta osin samoja kuin aiemmissakin kirjoissa, mutta Tidesin tiiviimpi fokus rajoittaa niiden häiritsevyyttä tehokkaasti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *