Roger Zelazny: The Chronicles of Amber

Tämä arvostelu on aiemmin julkaistu vanhalla sivustollani Fantasiamajatalossa.

Amber on ainoa oikea maailma, kaikki muut maailmat ovat vain sen heijastuksia. Amberin valtias Oberon on kadonnut, jättäen jälkeensä valtatyhjiön. Tarinan alussa mies herää muistinsa ja identiteettinsä menettäneenä sairaalan sängyssä. Hän on Corwin, yksi yhdeksästä Amberin prinssistä. Corwinilla on paras vaade Amberin valtaistuimeen, ja muut prinssit tietävät nyt hänen olemassaolostaan. Jokainen heistä haluaa täyttää valtatyhjiön keinolla millä hyvänsä, joten Corwinin on nopeasti löydettävä keino muistinsa palauttamiseen.

Kuten synopsiksessa sanotaan, Amber on ainoa olemassa oleva maailma ja kaikki muu oleva vain sen heijastusta. Saman voisi melkein sanoa pätevän Chronicles of Amberiin suhteessa muihin modernin fantasian teoksiin: lukijalla on koko ajan takaraivossaan vahva deja-vu, kun hän huomaa Roger Zelaznyn esittelevän juonikuvioita ja elementtejä, joita muut fantasiakirjailijat ovat myöhemmin käyttäneet.

Eniten yhtäläisyyksiä CoA:n kerronnassa on Michael Moorcockin kirjoihin. Rakenteellisesti CoA ja Moorcockin sarjat ovat samanlaisia: ne jakautuvat useisiin lyhyisiin, parisataasivuisiin puoli-itsenäisiin kirjoihin. Sekä Zelazny että Moorcock luovat todella mielikuvituksellisia, jopa hieman scifistisen oloisia maailmoja. Molempien kirjoissa on myös muutamia niin omituisia kohtauksia, että ne pistävät epäilemään josko kirjailijat ovat käyttäneet inspiraationsa apuna kemiallisia mielenlaajentimia… itse hyppäsin sumeilematta yli CoA:n puolitoista aukeamaa pitkistä tajunnanvirralla kirjoitetuista hellride-kohtauksista, joissa kuvaillaan yksityiskohtaisesti miten prinssit muokkaavat ympäristöään yksityiskohta kerrallaan siirtyen varjomaailmasta toiseen.

CoA:n päähenkilö Corwin ja hänen sisaruksensa ovat melkoisia hahmoja. Tavanomaisen ”poika kasvaa kohtaloonsa”-juonen päähenkilöiden sijaan Amberin prinssit ovat vähintäänkin puolijumalia, jotka pystyvät muokkaamaan materiaa mielensä mukaan. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän häikäilemättömiä luonteeltaan, eivätkä epäröi pettää sukuaan, mikäli se edistää heidän omia pyrkimyksiään. Heillä on myös mukavia erityiskykyjä, kuten kyky olla yhteydessä toisiinsa tarot-tyyppisen korttipakan avulla, riippumatta siitä missä ulottuvuudessa kukin sattuu sillä hetkellä olemaan. Kätevä on myös lahja, jonka ansiosta prinssit voivat kuolemansa hetkellä lausua kirouksen, joka toteutuu aina.

Kirjan selkäranka on juonittelu ja poliittinen peli, jota prinssit pitävät keskenään. Alun perinkin kiinnostuin CoA:sta suosituksen perusteella, jossa vakuutettiin Zelaznyn voittavan George R.R. Martinin juonimisen ja vehkeilyn saralla. Suosittelija tiesi mistä puhui, sillä kirja on täpösen täynnä juonia, joiden sisällä on lisää juonia, joilla kukin prinsseistä pyrkii varmistamaan oman selustansa ajaen omaa tai edustamansa ryhmittymän etua.

Henkilöhahmoista; ne ovat täysin verrattavissa Moorcockin tai Steven Eriksonin kirjojen syvyyteen, häviten kuitenkin George Martinin luomuksille. Amberissa henkilöhahmojen realistisuus ei tosin ole pääasia, eikä edes saavutettavissa johtuen prinssien jumalallisesta luonteesta. Kaikki henkilöt edustavat harmaan eri sävyjä, hyvää taikka pahaa ei ole. Kertoja Corwinkaan ei ole läheskään täydellinen; häntä ajava motivaatio on halu tappaa Amberin valtaistuimella istuva veljensä. Pyrkiessään tavoitteeseensa hän siinä sivussa onnistuu muun muassa epätasapainottamaan koko universumin rakennetta.

Jokaisen päätettävissä sitten on, pitääkö Zelaznyn ja Moorcockin tavasta kertoa tarinansa puoli-itsenäisinä kirjoina. Itse olen enemmän yhden yhtenäisen kertomuksen kannalla, mutta Zelazny osaa kyllä hyödyntää valitsemaansa muotoa hyvin. Juoni etenee koko ajan Corwinin näkökulmasta, eikä pysähdy junnaamaan tai toistamaan itseään, uusiutuen hienovaraisesti kirjasta toiseen. Neljännen kirjan alussa oleva kertaus tulee tarpeeseen, sillä juonen käänteiden perässä pysyminen teettää työtä. Paikoin monikerroksisista juonista huolimatta silmään ei osu mitään perustavanlaatuisempaa logiikkavirhettä, vaan Zelazny onnistuu pitämään hyvin langat käsissään.

Sitten vaa’an toinen puoli ja varoituksen sanoja. Chronicles of Amber ei ole ns. helppo nakki, johon voisi asennoitua kevyenä viikonloppulukemisena. Ensinnäkin kielikysymys. Pidän itseäni keskimääräistä parempana englanninkielen lukijana, mutta Zelazny tykittää sivuilleen paikoitellen sellaisia sanoja, joista minä en (ja paikoin edes sanakirjani) ole koskaan ennen kuullutkaan. Niinpä lukeminen pysähtyy silloin tällöin, kun merkitystä täytyy hakea kontekstista. Toinen seikka, joka kannattaa huomioida, on että CoA ei ole action-fantasiaa. Mukana on kyllä muutamia (varsin perehtyneesti kirjoitettuja) miekkailukohtauksia ja muutakin eeppistä sattuu aina silloin tällöin, mutta pääpaino on kyllä selvästi hahmojen välisessä dialogissa sekä juonittelussa. En ihmettelisi, vaikka moni kirjan lukeneista väittäisi sitä tylsäksi. Toisaalta dekkareiden ystävien voisi kuvitella olevansa kotonaan Amberissa, jossa lukijan aivojen odotetaan raksuttavan etsien totuutta toisiaan pettävien prinssien tarinoiden lomasta.

Kaiken kaikkiaan CoA on melkoinen lukukokemus. Ei se Martinia suosikkilistani ykkössijalta kumoa, mutta on omassa tyylilajissaan vakuuttavan hyvä. Se on nautinto lukea, äärimmäisen dynaaminen kaikkine juonitteluineen sekä ennen kaikkea kliseevapaa. CoA vaatii lukijaltaan aivojen rasittamista, mutta tarjoaa vastineeksi mukaansavetävän juonen sekä vahvasti immersoivan vaihtoehtoisen maailmanselityksen. Ensimmäinen osa Chronicles of Amberista on kirjoitettu jo vuonna 1970, mutta se tuntuu edelleen tuoreelta ja innovatiiviselta. Kaikille, jotka pitävät Martinin juonitteluista ja Moorcockin tyylisistä fantastisista maailmoista, on helppo luvata lukunautintoa CoA:n parissa.

Jälkivilkaisu vuonna 2011: Ei juuri mitään lisättävää ylläolevaan. CoA on laatuluettavaa, ja on todistanut kestävänsä aikaa erinomaisesti. Suositellaan edelleen GRRM:n ystäville.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *