Rautaa ja jäätä Telltalelta

Telltale Games ja A Song of Ice And Fire – kaksi brändiä, joita minä omalla sarallaan arvostan yli muiden. Näiden kahden liitto on ennakkoon ajateltuna taivaassa tehty. Mutta miten käy, kun Telltale alkaakin flirttailla ASOIAFin rumemman ja tyhmemmän pikkuserkun, HBO:n Game of Thronesin kanssa?

Kun Telltale joskus viime vuonna ilmoitti tekevänsä episodipelin George R.R. Martinin kirjasarjan pohjalta, en voinut juuri innostuneempi olla. Ilmoitus siitä, että Game of Thrones – A Telltale Games Series (GoTTGS) pohjautuisi HBO:n näkemykseen kirjasarjasta, sai innostukseni laantumaan ja vastaanottoni varautuneeksi. Tarjotako pelille suolaa ja leipää vai istuttaako mokoma suoraan seipään nokkaan?

Ensimmäisen episodin, ”Iron from Ice”, pelattuani näkemykseni on, että Telltalen käsikirjoittajaosasto nöyryyttää TV-sarjan takana olevia Weissiä ja Benioffia. GoTTGS on aitoa ASOIAFia, ei mitään massatyhmennettyä TV-popkornia. Yksikään GoT-kirjoittajien itse luoma kohtaus ei ole ollut lähelläkään sitä tasoa, jota GoTTGSin ensimmäinen episodi pitää yllä reilun kahden tunnin ajan.

Ensinnäkin, pelin lähtökohta on valittu täysin oikein. Sen sijaan että peli taluttaisi pelaajaa läpi kirjan tapahtumien, keskitytään vain yhdessä Dancen sivulauseessa mainittuun (varsin Starkmaiseen) Forresterin perheeseen. Mihinkään Westerosin suuriin tapahtumiin ei näillä näkymin sekaannuta, mikä antaa puhtaan pöydän Telltalelle luoda lisensoitua ASOIAF-fanifiktiota. Toiseksi, valittu ajankohta on täysin oikea. Viiden kuninkaan sota on juuri päättynyt, ja Pohjoinen on vajonnut Starkien jättämän valtatyhjiön myötä kaaokseen. Boltonit ovat nyt kukkoina tunkoilla, joten kivaa ei ole kenelläkään. Kolmanneksi, peli adoptoi kirjojen POV-rakenteen, ja usean hahmon ja paikan välillä vaihtelu toimii penteleen fantastisesti. Edes Martinin viidennessä kirjassa viljelemiin cliffhanger-siirtymiin ei sorruta, vaan tarina soljuu muistuttaen Clash of Kingsin luontevaa kerrontaa.

GoTTGS on suunnattu ASOIAFiin vakavasti suhtautuville. Ei mitään ylimääräisiä selittelyjä tai tyhmennettyjä ekspositioita; kukaan ei selittele, ketä ovat Starkit tai mikä on prologissa käynnissä oleva Red Wedding. Oletuksena on, että GoTti on katsottu ja jotain ymmärrettykin siitä. Vaikka yritin suhtautua peliin alussa skeptisesti etsien faktavikoja tai typeryyksiä, prologin puolessa välissä olin jo myytyä miestä. Ilahduttavasti TV:ssä täysin latteutettua juonintaa ja diplomatiaa on tarjolla paljon, ja peli pakottaa tekemään todella vaikeita ratkaisuja todella usein. Pikaisesti muistellen kumpikaan Walking Deadin kausista ei ole laittanut minua yhtä usein yhtä vaikeisiin valinnanpaikkoihin. Se, että moraalivalintoja tulee todella puntaroitua siitäkin huolimatta, että tietää niiden olevan tarinan etenemisen kannalta vain näennäisiä, todistaa, että Telltalen konsepti toimii yhä. Peli saa uskoteltua, että pelaajan valinnoilla olisi väliä.

Telltale ottaa kaiken irti virallisesta lisenssistä, ja kaiken lisäksi tietää, miten sitä pitää hyödyntää. Useat sarjasta tutut starat ovat lainanneet kasvonsa ja äänensä pelille ja graafinen suunnittelu ammentaa suoraan sarjasta. Pieniä täkyjä meille übernörteille heitellään myös (Lomas Longstrider). Pienenä miinuksena ja hämmennyksen aiheuttajana pidettäköön sitä, että Forresterien joukossa (ja muutenkin pohjoisen armeijassa) tuntuisi olevan serejä suhteeton määrä. Come on Telltale, eihän Pohjoisessa mitään Seitsemällä voideltuja etelänpellejä pitäisi vilistä.

Telltale kohtelee arvokasta lisenssiään vastuudella ja asiaankuuluvalla hartaudella. Se ei ole tehty pelkäksi TV-lisenssipeliksi vaan onnistuu tyydyttämään taiten valitulla aihevalinnallaan myös allekirjoittanutta kirjauskovaista. Kun käsikirjoitus toimii ja peli tarjoilee samanlaisia shokkihetkiä kuin ASOIAFkin, on GoTTGS parasta koskaan ruudulla nähtyä ASOIAFia. Eläköön Telltale, olette jälleen onnistuneet ylittämään itsenne!

Telltale saa sinut välittämään näistäkin neverhöördeistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *