Peter F. Hamilton: The Reality Dysfunction

2600-luvulla ihmiskunta on laajentunut avaruuteen ja kansoittaa uusia planeettoja. Eräs uudisraivaajamaailmoista on Lalonde, jonne joukko ihmisiä pakenee Maapallon ylikansoitusta. Uudisraivaajien mukaan lähetetään myös rangaistusvankeja fyysiseen työhön; eräs vangeista on Quinn Dexter, joka näkee alkeellisessa maailmassa mahdollisuuden vapauteen ja valtaan. Epäonnisen sattumuksen vuoksi Lalondella kuitenkin pääsee valloilleen tuntematon energiavirus, joka uhkaa koko ihmiskunnan olemassaoloa.

Ensi metreiltä käy selväksi, että Peter F. Hamiltonin The Night’s Dawn-trilogian ensimmäinen osa, The Reality Dysfunction (1996) osuu kohdallani otolliseen maaperään. Konfederaatio on menestystarina, joka on selviytynyt maapallolla ilmastonmuutoksesta rakentamalla omavaraisia arkologioita ja laajentuen kiihtyvällä vauhdilla lähiavaruuteen. Sairaudet on lähes kokonaan nujerrettu (ainakin teknologisesti kehittyneissä maailmoissa), madonreikämatkustus mahdollistaa avaruusmatkat ilman aikadilataatiota, fuusioenergia ja helium-3 ovat avaruusalusten puhtaita ja tehokkaita voimanlähteitä. Ihmiskunta on jakautunut kahteen eri päähaaraan. Yhteisellä ajatus- ja tunnelukugeenillä muunnellut edenistit sekä kymmeniin eri maailmoihin pirstoutuneet, enemmän uskonnolliset adamistit ovat edelleen samaa rotua, mutta eri maata. Täydellisen tasa-arvoisessa konsensusyhteiskunnassa elävät edenistit ovat symbioosissa paitsi toistensa, myös biologisten ”avaruusalustensa” kanssa. Suurilukuisemmat adamistit vastaavat Konfederaation rattaiden pyörimisestä niin taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. Moinen utopia uppoaa kaltaiseeni Star Trekin puhtoista hyvinvointiuniversumia ihailevaan haaveilijaan.

TRD:n maailmassa teknologiset implantit, kloonaus ja geenimuuntelu (jolle muuten Hamilton käyttää suorastaan nerokasta termiä geneering) ovat arkipäivää myös adamisteille. Rakennusmateriaalit louhitaan suoraan asteroideista tai edenistien tapaan käytetään biologista teknologiaa (bitekiä) luomaan orgaanisia ja älykkäitä avaruusasemia. Adamistit siirtävät ylikansoitetulta, ilmastonmuutoksen turmelemalta maapallolta liika-asukkaat uudisraivaajan hommiin vastakansoitetuille planeetoille. Eräs tällainen planeetta on Lalonde, joka toimii TRD:n tapahtumien keskipisteenä. Muuhun utopiaan nähden Lalonde osoittautuu pikapikaa varsinaiseksi helvetin esikartanoksi. Juonesta on turha kertoa muuta, kuin että se tarjoaa lajityypille ominaisesti todella pysäyttämättömän tuntuisen mystisen uhan, jonka edessä koko ihmiskunnan jatkuvuus on vaarassa. Taustalta löytyy myös tuhansia vuosia sitten oudosti kadonnut avaruusolentorotu, jonka tuhon syy tuntuu olevan yhteydessä kirjan uhkaan.

Hamilton kuljettaa monipolvista tarinaa usealla rinnakkaisella juonilangalla. Päähenkilöiksi voidaan laskea nuori, karismaattinen ja menestyksekäs artefaktien metsästäjä Joshua Calvert, Lalondelle muuttava, uskontonsa kanssa painiskeleva, viinaankin menevä Isä Horst Elwes, samaan kylään passitettu rangaistusvanki Quinn Dexter sekä edenisti Syrinx ja hänen voidhawkinsa Oenone. Heidän lisäkseen kertojahahmoina käväiseviä sivuhenkilöitä on pelkästään ensimmäisessä kirjassa kymmeniä, ellei jopa satakunta. Vapise, George R.R. Martin!

Osan kertojahahmoista pään sisällä käydään vain pikaisesti, mutta on jokseenkin hämmästyttävää, miten hyvin Hamilton onnistuu inhimillistämään heidät. Jokaisella on oma motiivinsa ja tarinansa, ja kukaan heistä ei ole täysin puhdas pulmunen. Paljon Hamiltonin taidoista kertoo, miten saman luvun aikana hän ensin laittaa Quinn Dexterin tekemään sanoinkuvaamattomia julmuuksia, mutta muutama sivu myöhemmin saa lukijan tuntemaan lähes myötätuntoa häntä kohtaan muiden kyläläisten kohtuuttoman reaktion vuoksi. Kokonaiskuvassa Dexter on kuitenkin kautta aikain eräs hyytävimmistä ja vähiten armoa ansaitsemattomista pahalaisista.

Erikseen täytyy mainita kirjailijan mainio tapa käsitellä voidhawkeja ja edenistien habitateja. Nämä älykkäät biomekanoidit ovat täysin uskollisia ja sitoutuneita ihmisvastikkeisiinsa, jopa lapsenomaisen innostuneita mutta tunneälyltään ylivertaisia. Esimerkiksi Oenone on eräs kirjojen sympaattisimmista hahmoista, peilaten Syrinxin persoonaa innokkaana ja seikkailunhaluisena suorasuuna. Kaksikon miesmakua käsittelevät sanailut ovat kerrassaan mainioita. En oikein tiedä, mitä ajatella, kun eräs suosikkihahmoistani on vesipisaran muotoinen, ajatteleva biomekaaninen avaruusalus. Joshua Calvert puolestaan on täysin perinteisen kliseinen sankari: nuori, vastuuton ja valloittavalla charmillaan kaikki naiset kaatava avaruusaluksen kapteeni. Kuitenkin Hamilton onnistuu välttämään kaksiulotteisen paperinohuuden vetämällä Calvertin veijarimaisuuden sopivalla tavalla överiksi. Melkein panisin pääni pantiksi, että Calvert on täysin tahallaan kirjoitettu parodiaksi itsestään. Silti jatkuvien naisseikkailuidensa välissä Calvert osoittaa monissa käänteissä kypsyyttä ja vastuullisuutta, ja kehittyy kirjan loppua kohti selvästi kypsempään suuntaan.

Hamiltonin taitavan hahmokäsittelyn lisäksi ällistyttävää on se pikkutarkkuus, millä hän maailmaansa avaa. The Reality Dysfunctionin alkupuolella kirjailija avaa uusien planeettojen asuttamisen taloudellista kannattavuutta (tai kannattamattomuutta) ja kuvaa käytäntöä, jolla moiset urakat rahoitetaan. Koko Lalonden uudisasuttamisen toteutus on mahtava esimerkki ajatustason laajuudesta. Uudella, vasta-asutetulla maailmalla teknologiataso vastaa 1700-1800-lukujen agraariyhteiskuntaa, mistä vähitellen muutaman tuetun teollisuusalan johdolla planeetta kehittyy ensin teollisuusyhteiskunnaksi ja sieltä syntyvän kasvun kautta täydeksi teknologiayhteiskunnaksi. Toinen esimerkki on yksityiskohtainen kuvaus bitek-habitatti Tranquillityn toiminnasta aina ruoansulatuksen tasolle saakka. Jokaisesta tiedonmurusesta huokuu perehtyneisyys ja ajatteluprosessin laajuus. Jotkut ovat moittineet Hamiltonin ”infodumppausta”, mutta minun osaltani se vain kasvatti kirjan Sense of wonder -aspektia. Jotenkin TRD:n maailma tuntuu elävältä, ja oikealta, sellaiselta maailmalta, jossa itse haluaisi myös asua.

Teknologiassa otetaan lähimpään verrokkiin, Alastair Reynoldsiin verrattuna enemmän vapauksia. Madonreikämatkustus on juonen suhteen välttämätön plot device, ei tosin täysin mahdoton ajatus nykyteorioiden mukaan. Edenistien bitek-teknologia tuntuu useita satoja vuosia edistyksellisemmältä kuin 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan loppu, jolle lopun aikajana ensimmäiset bitek-konstruktit sijoittaa. Muutenkin bitek jätetään ehkä tahallisen mystiseksi ”ihmeaineeksi”, jota ainakaan ensimmäisessä kirjassa ei sen kummemmin selitetä. Aseita ja sotateknologiaa tarjotaan sopivassa määrin, mutta varsinaisesta militääriscifistä ei voida puhua. Teknologian suhteen vetoan myös Sense of wonderiin. Vaikka joissain kohdissa oikaistaan, se tehdään varsinaisen tarinan takia.

TRD:n arvostelu olisi vajavainen ilman sen uskonnollisen puolen käsittelyä. Tarinassa uskonto on koko ajan läsnä, alkaen aina edenistien ja adamistien välisistä näkemyseroista. Edenistien kuolemanjälkeinen elämä tarkoittaa tallennusta habitatin muistirunkoon, jonka kautta kuolleet voivat edelleen olla tunneyhteydessä elävien kanssa. Adamistit puolestaan edustavat hajautetusti maapallon uskontoja, ja esimerkiksi menestyksekäs Kulun kuningaskunta kuvataan syvästi (kristin)uskovaiseksi. Pientä kulmakarvojen kohottelua aiheuttaa paljastus kirjan suuren uhan uskonnollisesta luonteesta. Näkemys on pelottava, mutta kiehtova. Hamilton ei missään vaiheessa tunnu saarnaavalta tai kiihkoilevalta, mikä tosin varmasti peilaa hänen omaa ateistista maailmankuvaansa. Kenenkään ei tarvitse kavahtaa uskonnollisen aspektin läsnäoloa kirjassa, enkä kokenut sitä millään lailla häiritsevänä, ehkäpä enemmänkin virkistävänä poikkeuksena genren peruslinjaan.

Ainoat pienet napinan aiheet voisi antaa hurjasta hahmomäärästä. Kaikkien nimiä on lähes mahdoton muistaa, ja joissain kohtauksissa syntyy pientä sekaannusta, kun tajuaakin, että hahmo tavattiin viimeksi noin 400 sivua sitten lyhyessä kuvauksessa. Onneksi Kindlen hakutoiminnon avulla voi virkistää muistiaan hahmon suhteen. Myös usein holtittomasti vaihtelevat kertojahahmot aiheuttavat orientoitumisongelmia esimerkiksi GRRM:n selvään yksi luku, yksi POV-tyyliin tottuneelle. Jatkuva HC-luokan teknobabble saattaa myös rasittaa, mikäli aivojaan ei käännä insinööriasentoon.

Kokonaisuudessaan The Reality Dysfunction onnistui sieppaamaan sieluni (bad pun intended). Pituutta on huimat 1200 sivua ja rapiat, mutta taidokas rytmitys sekä riittävän monta rinnakkaista juonilankaa eivät jätä tarinaa missään vaiheessa polkemaan paikalleen. Hamiltonin kyky henkilökirjoittajana aiheuttaa selvimmän pesäeron A. Reynoldsin Revelation Space -trilogiaan, jota on helppo pitää toisena malliesimerkkinä suurikonseptisesta avaruusoopperasta. Laajuudestaan huolimatta TRD tuntuu läheisemmältä, henkilökohtaisemmalta ja siksi dramaattisemmalta. En voi mitenkään välttää vertailua A Song of Ice And Fireen – ensimmäisen osan perusteella The Night’s Dawn -trilogia on kuin ASOIAF avaruudessa. Ja tämän korkeampaa suositusta ei minulta mikään kirja voi saada.

2 thoughts on “Peter F. Hamilton: The Reality Dysfunction

  1. Tekstisi innoitamana, hommasin tämän oopuksen. Täytyy sanoa että en muistanutkaan kuinka hankalaa lontooksi on lukea scifiä. Outoja termejä tulee vastaan ja tuntuu että sanakirja tarttisi olla jatkuvasti käden ulottuvilla. Taitaa silti enemmän johtua heikosta englannin sanastosta kuin kirjakielen vaikeudesta. Hiljaa hyvää tulee, joten tahkoan kirjaa läpi nyt 20 -30 sivua kerrallaan. Sitten on jo pakko pitää tauko, ettei suomi-lontoo käännöspiirini ylikuormitu.

  2. Kirjan alussa Hamiltonin kova teknobabble meinasi tosiaan uuvuttaa, mutta kun tarina pääsi vauhtiin, ja taustat alkoivat olla tuttuja, lukeminen helpottui. Suunnilleen samaa parinkymmenen sivun päivätahtia minäkin kirjan läpi kahlasin; pari kuukautta taisi siinä aika tarkalleen mennä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *