Syksyhän on mitä rasittavin vuodenaika. Vettä sataa, aamuisin on kylmä ja päivisin liian kuuma, koska aamulla on pukenut liikaa päälle. Auton ikkunoita joutuu skrapaamaan aamuisin säkkipimeässä. Jotain hyvää kuitenkin syksyssäkin on. Nimittäin pimeät ja vielä kohtuu lämpimät illat, ja vielä kun ilta sattuu olemaan kristallinkirkas, on mitä parhain tähtien katseluilma.

Tänä syksynä olen innostunut opiskelemaan tähtitaivasta. Apunani on ollut tietokoneella Stellarium, joka näyttää taivaankantemme karkinkauniina, sekä kännykässä Sideralis, jonka kanssa ulkona tähystelen tähtikuvioita. Toistaiseksi havaintovälineenä toimivat vielä kiikarit, mutta kaukoputken ostaminenkin polttelee hiukan… Kaukoputkeen ja jalustaan sekä muihin tykötarpeisiin saa kyllä uppoamaan koko omaisuuden ja vähän enemmänkin, joten vielä en ole sille tielle uskaltautunut.

Näin harrastuksen alkuvaiheessa pelkkä löytämisen ilokin tosin kantaa pitkälle. Tänä iltana keskityin erityisesti Arcturuksen katseluun. Oranssi jättiläinen näytti tuikkivan kiehtovasti punaisena, mutta tosiasiassa efektin aiheutti tietenkin tähden sijainti matalalla ilmakehässä. Toinen viime päivien suosikkini on ollut ilta-aikaan lähellä zeniittiä sijaitseva joutsenen tähtikuvio, jonka taka-alalla linnunrata näkyy kirkkaimmillaan. Talven lähentyessä tarkkailukohteeksi tulee varmasti myös Orion, kunhan se alkaa nousemaan horisontin yläpuolelle ilta-aikaan (öisin ei ole varaa työssäkäyvän kukkua, valitettavasti).

Alkusyksyn komeinta antia tähtitaivaallahan ovat korkealla loistava kesäkolmio (Vega, Deneb ja Altair) sekä matalalla koillistaivaalla katseen kiinnittävä Ajomiehen tähdistö kruununaan fantastisen kaunis Capella. Härän tähdistöstä löytyy paljalla silmälläkin sameana läiskänä erottuvat Plejadit, joka on oivallinen kiikarointikohde, suurennosta kun ei paljon tarvita erilliset tähdet erottaakseen. Joulukuun lopulta alkaen iltataivaalle kipuaa myös tähdistä kirkkain, Sirius, tuo uskollinen Orionin koira, josta myös Jethro Tull biisissään laulaa.