Tämä arvostelu on aiemmin julkaistu vanhalla sivustollani Fantasiamajatalossa.

Elric-saaga kertoo ikiaikaisen Melnibonén viimeisestä keisarista Elricistä, ruumiinvoimiltaan heikosta albiinosta, joka yrittää pitää hajoavaa, dekadenttiä valtakuntaansa pystyssä ihmisten vaikutusvallan kasvaessa Melnibonén ympärillä. Hän on rakastunut serkkuunsa Cymoriliin, kuten on myös hänen toinen serkkunsa Yyrkoon, joka on kateellinen Elricille hänen vallastaan ja Cymorilin rakkaudesta. Yyrkoonin siepatessa Cymorilin ja ihmisnousukkaiden hyökkäysten jatkuessa Elric turvautuu sukunsa suojelusdemonin Ariochin apuun. Maksettava hinta on kuitenkin kova: Elricin on annettava sielunsa Ariochille ja hyväksyttävä asemansa kaaosruhtinaan pelinappulana. Osana sopimusta Elric saa käyttöönsä demonisen miekan, Stormbringerin, josta tulee hänen pelastajansa ja tuhonsa.

Elric of Melniboné taisi olla ensimmäinen lukemani jonkun muun kuin Tolkienin kirjoittama fantasiakirja. Michael Moorcockin kirjoitustyyli poikkeaa Tolkienista radikaalisti: hänen maailmansa on huomattavasti synkempi ja raadollisempi kuin Keski-maa. Hän kirjoittaa myös mutkattomammin ja vähemmän värittäen kuin Tolkien, mikä on osasyy siihen, että Elric-saagan kirjat ovat ohuita, vain noin 300-sivuisia vihkosia kukin. Jokainen kirja Elric of Melnibonéa ja Stormbringeriä lukuun ottamatta koostuu vieläpä kolmesta eri tarinasta. Tarinoiden lyhyyden vuoksi joskus on hieman vaikea hahmottaa kokonaiskuvaa; miten tämä tarina palvelee Elricin lopullista tavoitetta?

Saagan alkuperäisestä kuudesta kirjasta juuri yhden kokonaisen tarinan sisältävät Elric of Melniboné ja Stormbringer ovat parhaat. Ensimmäinen osa on kiehtovaa luettavaa, kun lukija alkaa imeytyä Moorcockin maailmaan. Vahva taikuus ja jumalten mukanaolo värittävät koko sarjaa, joka pääsee varsinaisesti käyntiin Elricin saadessa haltuunsa Stormbringerin. Kyseessä on fantasiagenren kiehtovin tavara, pahansuopa demoni, joka on ottanut miekan muodon. Elricin ja Stormbringerin välillä vallitsee jonkinlainen epäpyhä symbioosi: Stormbringer tarvitsee Elricin tappamien olioiden sieluja voidakseen lahjoittaa Elricille häneltä itseltään puuttuvaa elinvoimaa. Elric on itsekin hahmona kerrassaan mainio: hänessä on enemmän kuin vähän demonista mielenlaatua, mikä tekee hänen käytöksestään paikoin arvaamattoman. Yhdistettynä Stormbringerin verenhimoon edes lähimmät ystävät eivät ole turvassa Elricin lähettyvillä.

Tarina kertoo pääpiirteissään Elricin taistelusta jumalia sekä Nuorten kuningaskuntien ihmisiä vastaan. Moorcockin maailma on kiehtova, ja paikkojen kiehtovuutta lisää se, että Moorcock jättää hyvin paljon lukijan mielikuvituksen varaan. Myös historian tuntu on koko ajan läsnä, ja sehän on onnistuneen fantasiamaailman tärkein tunnusmerkki. Epiikan mittakaava on totuttua suurempi; Stormbringerin ansiosta Elric pystyy käytännössä tuhoamaan mitä tahansa, mukaan lukien jumalat, ja sarjan huipennuksessa, Stormbringer-kirjassa on sellainen lopetus josta ikuisuussarjoja nysväävät nykykirjailijat saisivat ottaa mallia.

Jälkivilkaisu vuonna 2011: Elric-saaga on edelleen rautaa ja sen tunteminen on osa fantasiagenren yleissivistystä siinä missä Sormusten herrakin. Stormbringeriä mahtavampaa miekkaa on moni kirjailija koittanut hahmotella, mutta yksikään ei ole onnistunut. Hauskana yksityiskohtana vuonna 1992 Lappeenrannasta lomareissulla hankkimani Finnish Book Housen ensimmäinen suomennettu painos ykkösosasta ”Elric Melnibonélainen” lienee nykyään ellei nyt ihan keräilyharvinaisuus niin jonkin tasoinen kuriositeetti kuitenkin.