J.R.R. Tolkien: Hobitti

Bilbo Reppuli on rauhallista elämää ja hyvää ruokaa arvostava kunnioitettava herrasmieshobitti, jonka elämää muuttuu, kun hän kutsuu Gandalf-velhon teelle. Gandalf tuo mukanaan tusinan verran kääpiöitä, jotka suunnittelevat matkaa kauas itään, Yksinäiselle vuorelle, jonka entistä kääpiövaltakuntaa rikkauksineen hallitsee nyt lohikäärme Smaug. Bilbo houkutellaan mukaan matkalle, jonka jälkeen hänen elämänsä ei ole enää ennallaan.

Tulevaa Peter Jackson -filmatisointia odotellessa oli hyvä hetki verestää parinkymmenen vuoden takaisia muistikuvia Hobitin lukemisesta. Se toimi myös ensikosketuksena uuteen hienoon Kindle-lukulaitteeseeni (josta lisää tuonnempana).

Vuonna 1937 julkaistu Hobitti oli J.R.R. Tolkienin pohjustus Taru Sormusten Herralle sekä myöhemmin Silmarillionille. Hobitti on edellä mainittuja selvästi keveämpi teos, ja itse asiassa kirjoitettu satumuodossa. Tolkienin kirjoitustyyli on viehättävän vanhanaikainen, paikoin sanasto on sellaista, mitä ei nykypäivänä näe. Oman viehättävän lisänsä tarinaan tuo Tolkienin isällisen holhoava kertoja, jonka ääni alleviivaa sadun tuntua sekä kirjan kepeää perusvirettä.

Lapsenomaisen esillepanon alta kuitenkin löytyy puhdasta Keskimaan kultaa. Vaikka Hobitin ja Sormusten herran julkaisujen välillä onkin 17 vuotta, löytyy tuttu maailma perusmekaniikkoineen jo Hobitista. Hobitit, kääpiöt, haltiat, peikot, örkit – kaikki Sormusten herran perusrodut ovat mukana ja tunnistettavissa. Noh, (etenkin Rivendellin) haltiat ovat kyllä vähän ”iloisempia” kuin Tolkienin myöhemmissä kirjoissa, tra-la-la-lally, fa-la-la-lally. Maailma Konnusta itään Yksinäiselle vuorelle on peruspiirteiltään tuttu Sormusten herrasta, vaikkakin etenkin matka Konnusta Rivendelliin ohitetaan melkoisen ylimalkaisesti vihjaten, ettei maailma ole vielä tuossa vaiheessa aivan loppuun asti jalostunut.

Päähenkilöinä häärivät varkaaksi mukaan värvättävä Bilbo sekä Gandalf, jonka todellisista voimista Tolkien antaa vasta pieniä vihjeitä. Kääpiöitä on Yksinäisen vuoren retkikuntaan mahdutettu peräti tusinan verran, ja osa jää tarinassa varsin vähälle huomiolle. Johtaja Thorinille Tolkien onnistuu luomaan syvyyttä, adjutanttien Balinin ja Gloinin syvyys puolestaan syntyy Sormusten herran lukemalla. Loppukatras on enemmän tai vähemmän sivuosan esittäjiä, paitsi pakollinen(?) comic relief, Bombur, jonka lihavuudesta Tolkien tekee (itse asiassa melko hauskan) running gagin. Eräs suurimmista mielenkiinnon kohteistani on, miten Jacksonin elokuvan käsikirjoitus onnistuu antamaan kaikille kääpiöille jotain tehtävää.

Hobitin arvostelu ei olisi täydellinen ilman mainintaa Klonkusta. Klonkun ja Bilbon kohtaaminen on kirjan kohokohta, etenkin myöhemmät tapahtumat huomioon ottaen. Täysin Klonkun persoonaan ei mielestäni kaksikon välinen arvoituskilpailu osu, mutta muuten tuleva vihulainen on täysin tunnistettavissa.

Viimeisellä kolmanneksella, tarinan kääntyessä kohti loppuaan, kirjan sävy selvästi vakavoituu. Laakson ja Järvikaupungin kohtalot sekä Viiden armeijan taistelu ovat raadollista semirealismia, ja kestävät vertailun Sormusten herran taistelukohtauksien kanssa. Viimeinen kolmannes onkin kerronnaltaan ehein ja tiukin, joskin Tolkien osoittaa myös Hobitissa kyvyttömyytensä tarinan lopettamiseen.

Vaikka Hobittia ei voikaan suoraan verrata Sormusten herraan tai etenkään Tolkienin magnum opus Silmarillioniin, se on mukavan kepeää luettavaa ja kuuluu jokaisen fantasiaintoilijan yleissivistykseen. Innolla odotan, miten Jackson onnistuu sieppaamaan kirjan hengen valkokankaalle – sehän selviää tämän vuoden joulukuussa.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *