Iäti: T-30 päivää eli minä ja CMX

Sen kunniaksi, että suosikkiyhtyeeni CMX:n uusi levy Iäti ilmestyy 30 päivän päästä eli 29.9, intoudun kirjoittamaan pienen muistelon siitä, miten yhtyeen tuotantoon tutustuin ja ihastuin ja miten albumit liittyvät elämääni.

CMX:n historiasta ei sen enempää; ne, jotka bändiä eivät tunne, voivat siihen omaehtoisesti tutustua virallisilla kotisivuilla lukemalla historiikkia. Itselleni ensikosketus CMX:ään oli joskus muinaisen Radiomafian aikoina. Ohjelman nimeä en enää valitettavasti muista, mutta se keskittyi kotimaisen HC- ja indie-musiikin esittelyyn. Sen muistan, että melkein joka viikko soitettiin yksi kappale sen ajan kovimmilta HC-nimiltä, Radiopuhelimilta ja CMX:ltä. Tuohon aikaan olin massojen johdateltavissa oleva teini, jonka musiikkimaun muovasi perjantai-iltojen Salovaara-show ja siellä soiva eurohumppa, joten CMX jäi kuriositeetiksi eikä ihmeemmin meikäläistä liikauttanut. Vieraita avaruudesta -biisin kyllä selvästi muistan kuuleeni joskus tuolloin.

Seuraava muistikuvani on lukion ensimmäiseltä luokalta loppuvuodesta 1992 tai alkuvuodesta 1993, kun joku oli tuonut oppilaskunnan harrastushuoneeseen mankan. Mankassa oli sen aikaisilla tupladekkinauhureilla piratoitu kappale CMX:n uudesta Aurinko-albumista. Ainomielen soidessa edelleen tajuntaan nousee ensimmäisenä joku lukioaikainen hyppytunti, kun pelasimme harrastushuoneessa biljardia ja kyseinen kappale soi tuhnuisesti kasettisoittimesta. Vähän myöhemmin harrastehuone, mankka ja biljardipöydän käyttöoikeus riistettiin, koska kukaan ei moisen luksuksen takia enää oikein viihtynyt oppitunneilla. Edelleen minua hieman vaivaa, kenen omaisuutta se mankka ja kasetti olivat, eli kenellä oli jo herkässä teini-iässä noinkin kehittynyt musiikkimaku.

90-luvun puoliväli ja Aura- ja Rautakantele -levyt menivät minulta vähän ohi. Radiosoittoa toki muistan, mutta fania ei minusta tullut Ainomielen pohjustustyöstä huolimatta. Sen muistan, että Rautakantele ilmestyi melko lailla samoihin aikoihin penkkarijuhliemme kanssa. Minä ja pari kaveria olimme niin kapinallisia, että emme lähteneet penkkariajelulle lainkaan. Silloin satoi räntää taivaan täydeltä eikä ajelu kuorma-auton lavalla ympäri Askola Cityä oikein sytyttänyt. Lähdimme sen sijaan Lahteen, ja tuolla matkalla eräs mukana ollut naispuolinen luokkakaverini kehui CMX:n Auraa. Minä dissasin hänet jotenkin tyyliin ”eiks CMX oo ihan paskaa?” ja keskustelu tyrehtyi siihen. Nyttemmin tietenkin olen hankkinut Auringon, Auran ja Rautakanteleen. Auralla ja Rautakanteleella CMX kuulostaa minusta kaikkein eniten CMX:ltä.

Seuraava levy Discopolis oli puolestaan ensimmäinen ostamani CMX-levy (joku voisi todeta, ettei juuri huonommalla levyllä olisi voinut fanitusta aloittaa; voisin jopa olla osittain samaa mieltä). Discopolis julkaistiin marraskuussa 1996, jolloin olin juuri päässyt armeijasta. Elämä oli edessä ja vapauden tunne huumaava, kun Antroposentrifugi, Vallat ja väet sekä Suljettu astia raikasivat Sonyn ministereoista. Ylioppilaslahjaksi saatujen stereoiden CD-soitin piti alusta alkaen todella häiritsevää korkeataajuista vinkunaa, mutta ei se silloin häirinnyt.

Vajaata vuotta myöhemmin luin ruokapöydässä Ilta-Sanomista, että CMX:ltä on ilmestynyt muhkea triplakokoelma, Cloaca Maxima. Samana iltana marssin Porvoon Sokoksen musiikkiosastolle ja mukaan tarttui silloin sikakallis järkäle. Jos CD-levy olisi mahdollisuus soittaa puhki, niin olisi varmasti käynyt Cloaca Maximan ykkös-CD:n kohdalla. Edelleen samassa ulvovassa Sonyn ministereosarjassa toistettiin kerta toisensa jälkeen Kultanaamiota, Nainen tanssii tangoa ja Elokuun kruunua. Pienenä harmina Ainomielestä oli mukana uusioversio. Edelleenkin mielestäni Anna Kuoppamäki > Costi.

Lokakuussa 1998 ilmestyi Vainajala, ja olin silloin ammattikoulussa suorittamassa viimeisiä työharjoitteluitani ennen valmistumistani tekniseksi piirtäjäksi. Tämän levyn kuunteleminen tuo mieleen kavereita, joihin olen jo aikapäiviä sitten kadottanut yhteyden. Vierasta viljaa ja Vanha talvitie koskettavat erityisesti, vaikka kenties kestävin veto albumilla onkin Arkangeli.

Dinosaurus Stereophonicus, lokakuu 2000. Ostin levyn Lahden Trio-ostoskeskuksen jo lopettaneesta levykaupasta. Olin juuri aloittanut toisen vuoteni ammattikorkeakoulussa, päässyt ulos soluasunnosta, jossa vietin ensimmäisen opintovuoden ja muuttanut omaan suhteelliseen rauhaan oppilasasuntolan yksiöön. DS oli myös ensimmäinen levy, jonka rippasin MP3-muotoon. Raskas ja pitkä progeviritys upposi minuun ja Pelon enkeli, Olkoon täysi sinun maljasi sekä Meidän syntimme ovat edelleen bubbling under -suosikkikappaleitani CMX:n valikoimasta. DS:n innoittamana tein yhtyeestä esitelmän AMK:n ruotsintunnille. Huonostihan se meni, mutta onneksi luokaltamme löytyi yksi toinenkin CMX-fani, joka sentään vähän edes tajusi, mistä puhuin.

2002 ilmestyi Isohaara, joka on minusta ehkä yhtyeen heikoin levy. Ostin Isohaaran jälleen Porvoon Sokoksesta oltuani viemässä isääni silmäklinikalle Helsingin Meilahteen akuutin värikalvon tulehduksen vuoksi. Faija oli tuolla välin jonottamassa apteekissa silmätippoja. Albumin paras kappale lienee Revontulten repijä (synti ettei sitä löydy YouTubesta!), joka edelleen tuo vahvoja tunteita mieleen. Poimitaan sen sijaan Tuubista toinen häikäilemättömän kaunis veto Isohaaralta, Tuulilukko. Myöhemmin samana vuonna muuten bongasin A.W. Yrjänän Kinopalatsista ensin lippujonosta ja myöhemmin samasta elokuvasalista Sormusten herran kakkososaa, Kahta Tornia katsomasta. Koska olen nynny, katselin vain suu auki vierestä hiljaisen kunnioituksen vallassa.

Aion ilmestyi marraskuussa 2003. Levy on kenties yhtyeen painostavin ja nihilistisin, ja samanlaisia muistoja se herättää minussa. Syksyllä 2003 olin yliajalla AMK:ssa ja yritin suorittaa rästissä olleita tenttejä. Stressasin aivan liikaa ja se alkoi vaikuttaa jo terveyteenikin. Aionia kuunnellessa alitajunnassani on aina pilkkopimeä marraskuu ja ulkona sataa vettä ja mielessäni on pelkästään opinnot ja epävarmuus siitä, miten kaikesta selviän. Musiikillisesti se on eräs lempilevyjäni, mutta nykyään minun on vaikea kuunnella sitä nimenomaan noiden pintaan nousevien tunteiden vuoksi. Kaksikko SielunvihollinenMelankolia ehkä minulle tärkein osa. Myös näin jälkikäteen Talvikuninkaan tarinan prologina toimiva Sivu paholaisen päiväkirjasta iskee kovaa, vaikka aikoinaan ahdistuin joka kerta säkeen ”Kerran muistan tietäneeni kaiken ikuisuudesta / Kerran osanneeni kaiken taivaanmekaniikasta” kohdalla, koska minulla oli pari epäonnistunutta yritystä mekaniikan tentistä takana. Kuulostaa tänä päivänä naurettavalta, mutta tunnevaikutus on edelleen jossain tuolla aivokurkiaisessa yrittäen joka kerta päästä pinnalle kappaleen soidessa.

Vuoden 2004 triplakokoelma Cloaca Maxima 2 olikin minulle suurimmaksi osaksi tuttua kamaa, joten kovimmin iski singlejen b-puolista ja muista epämääräisistä vedoista koottu kolmoslevy. Edelleen hämmästyttää, että tuo CD 3 on yksi parhaista CMX-levyistä koskaan, ja kenties kolmossuosikkini bändin tuotannosta. Erityismaininnan ansaitsee aivan uskomattoman hieno kappale Punainen nro 6, joka saattaa olla minun kaikkien aikojen suosikkini. Punainen nro 6:tta ei näemmä YouTubesta löydy, mutta Spotifyssä se on, joten mars kuuntelemaan, ellei biisi ole ennestään tuttu. Muita kolmos-cd:n helmiä ovat tiukkaakin tiukempi Ruisperkele sekä nerokkaasti nimetty Ehdota jotain parempaa, jonka kaunis melodia on riemukkaassa ristiriidassa lyriikoiden kanssa.

Täysin toisenlaiset olivat Aioniin verrattuna tunnelmat syksyllä 2005, kun Pedot tuli ulos. Myös Pedot on marraskuun albumi, mutta tässä marraskuussa minulle tarjottiin vakituista työpaikkaa firmasta, jossa olin ollut harjoittelemassa puoli vuotta. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tulevaisuus näytti valoisalta ja minulla oli rahaa ostaa elämäni ensimmäinen ihan uusi tietokonekin. Ensimmäisen työkännykkäni soittoäänenä toimi Uusi ihmiskunta. Kännykkä oli tosin ihan romu, ja sammuili omia aikojaan, ja soittoäänikin vaihtui uuden kännykän myötä. Pedot on ehdottomasti aliarvostetuin CMX-levy ja minun kakkossuosikkini. Nimikappaleen lisäksi Eteläisen tähtitaivaan kartoitus, Taivaanääreläiset ja Tuulenkosija ovat huikeita!

Ykkössuosikki nimittäin on Talvikuningas, vuonna 2007 julkaistu yhtyeen magnum opus. Tuohon aikaan olin jo vakiinnuttanut paikkani työpaikalla, ansaitsinkin mielestäni kivasti ja arki rullasi mielekkään duunin varjolla. Jostain syystä aluksi kitsastelin Talvikuninkaan pahvikantisen Collector’s Editionin 59 euron hintaa ja kuvittelin voivani odottaa prole-painoksen julkaisua vuoden 2008 alussa. Ja pyh. Jälleen ostopaikkana Porvoon Sokos, jonka levyosastolla tuli vahvasti sellainen tunne, että on tuo pakko kuitenkin saada, ennen kuin kaikki myydään loppuun. Niinpä minusta tuli numeron 2571/8000 omistaja. Turha kai sanoa, että olen ollut jälkikäteen erittäin tyytyväinen ostokseeni. Talvikuningas soi edelleen säännöllisesti Winampissa ja iPodissa ja tuntuu, että joka kuuntelulla siitä saa edelleen irti uusia asioita. Kevyesti suosikkilevyni CMX-tuotannossa. Lisäplussaa Punaisen komentajan hienosta musiikkivideosta!

Nyt, elokuussa vuonna 2010 siis odottelen uusinta levyä. Uusien singlejen radiosoiton perusteella mitään Talvikuninkaan kaltaista klassikkoa ei ole luvassa, mutta en epäile hetkeäkään, ettei se ansaitsisi paikkaansa ja herättäisi taas vuosien päästä selviä muistoja tämän hetkisestä elämäntilanteestani. Näillä näkymin ne muistot liittyvät ihan perushyvään, laiskanpulskeaan normielämään. Se olisi ihan hyvä assosiaatio.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *