George R.R. Martin, Elio M. García Jr & Linda Antonsson: The World of Ice & Fire

A Song of Ice And Fire -maailman kronikkaa kutsuttiin ennen sen julkaisua leikkimielisesti GRRMarillioniksi. Alkuperäisestä muodostaan vähemmän yllättäen pullataikinan tavoin paisumaan lähtenyt tarina sitoi kirjailijan huomion vuosiksi siirtäen muun muassa Dunk & Egg -novellisarjan neljännen osan julkaisua. Jossain vaiheessa projektia mukaan astuivat editorin roolissa westeros.orgin head honchot Elio ja Linda, joiden panosta ilman epäilisin TWOIAFin olevan vieläkin levällään kuin Martinin housunnappi kiitospäivän aterian päätteeksi.

Tuo tarra... aargh! Eikä mokoma edes irtoa siististi.
Tuo tarra… aargh! Eikä mokoma edes irtoa siististi.

TWOIAF on jaettu karkeasti neljään osaan: historia ennen Aegonin valloitusta, Targaryen-kuninkaiden kronikat, Seisemän valtakunnan historiat sekä kaukaisten maiden esittely. GRRM:n lausunnon mukaan kirja on ”puolikaanonia”, ja kirjoitettu kuvitteellisen maester Yandelin näkökulmasta. POV-kerrontatapa tarjoaa mahdollisuuden muistakin ASOIAF-kirjoista tuttuun tietoiseen epätarkkuuteen, mikä taas johtaa ajoittain turhauttavaan (joskin ennaltaodotettuun) avaintapahtumien sivuuttamiseen. TWOIAFin on turha odottaa paljastavan mitään ratkaisevaa esimerkiksi Robertin kapinasta.

Ensimmäisessä osassa käsitellään Westerosin muinaishistoriaa. Osuus on harmillisen lyhyt ja suurpiirteinen, koska kirjoitettuja dokumentteja ei ole jäljellä ja tarinat perustuvat legendoihin. Silti Children of the Forestista saadaan tiedonmurusia. Mitään ennen kuulumatonta tai tietämätöntä ei paljasteta, mutta TWOIAFin perusteella Isle of Faces alkaa kuulostaa entistä tärkeämmältä paikalta. Muurin rakentamista ja Night’s Watchin alkuaikoja käsitellään lyhyesti. Night’s Watchin monituhatvuotinen historia ei ole oikein koskaan tuntunut realistiselta, ja uuden ajallisen mittakaavan perusteella uskottavuus venyy entisestään. Long Night mainitaan, samoin kuin hieman yllättäen jäähämähäkeillä ratsastavat Otherit. Ilmeisesti näillä on totuuspohjaa muuallakin kuin Old Nanin tarinoissa.

Muinaishistorian puolelta mielenkiintoisimmat osuudet ovat andaalien historia, osuus joka tuo kovasti kaivattua taustatarinaa Tywinin jokiretkelle Dancessa, sekä tietysti Valyrian kohtaloa käsittävä osuus. Ihan suoraa vastausta Valyrian tuhoon ei vieläkään saada, mutta tämän jälkeen juurikaan spekuloitavaa ei jää. Konseptina 14 tulivuoren keskellä sijaitseva imperiumi laavakanavineen on kyllä niin badass, että pari sivutarinaa tuolta ajalta ei olisi ollenkaan vastenmielinen ajatus.

Kenties sivutarinat on sittenkin parasta säästää Targaryen-kuninkaiden aikaan. Kuninkaiden kronikat on nimittäin aivan ylivertaisesti TWOIAFin paras ja mielenkiintoisin osa. Jokainen Targaryenin kuningas esitellään, ja ASOIAFissa pelkiksi nimiksi sukupuissa jääneet monarkit muuttuvat olennaiseksi osaksi tarinaa. Eniten aikaa kronikoissa on varattu itseoikeutetusti Dance of the Dragonsille, Aegon II:n ja hänen sisarensa Rhaenyran valtakamppailulle. Olin sivuuttanut GRRM:n Dance-aiheiset novellit Dangerous Women ja Rogues -kokoelmissa, mutta TWOIAFin Aegon/Rhaenyra -luvut luettuani molemmat lähtivät salamannopeasti tilaukseen.

Myös muut ASOIAFissa tai Dunk & Eggissä mainitut tapahtumat kerrataan; Aegon the Unworthy ja hänen järjestämänsä perimysriita sekä sen johdannainen, War of the Ninepenny Kings, ovat mahtavaa luettavaa. Uutena tietona tarjoillaan muun muassa Jaeharys I:n ”kulta-aika” Harrenhalin kokouksineen tai Young Dragon Daeron I:n Dornen-valloituksen yksityiskohdat. Usein mainittu Baelor the Blessed osoittautuu varsin ristiriitaiseksi tapaukseksi. Pienenä yllätyksenä Aegon V the Unlikelyn eli Eggin hallituskautta käsitellään melko yksityiskohtaisesti, joten pientä spoileria tuleviin Dunk & Egg -tarinoihin voi olla ilmassa. Eräs kirjojen suurimmista mysteereistä on Summerhallin tragedia; TWOIAF vahvistaa, mitä Summerhallissa oli tarkoitus saavuttaa, mutta ei paljasta sen kummemmin yksityiskohtia. Toivottavasti tämä tarkoittaa, että ASOIAFissa tullaan vielä saamaan selvyys kaikkeen Rhaegarin ympärillä olevaan mystiikkaan.

Kolmas osa, Seitsemän kuningaskunnan historia, tuntuu kuninkaiden kronikan jälkeen joiltain osin pakkopullalta. Turhan usein tässä osassa Martin (tai siis maester Yandel) sortuu nimien pudotteluun. Kuninkaita tulee ja menee, jotkin enemmän merkittäviä, jotkin vähemmän, mutta ongelma on, että varsin harvalla nimellä on jotain sidosta ASOIAFin tarinaan. Etenkin Arrynin laakson, Tridentin ja Iron Islandsin alueen luvut sortuvat tähän: liian vähän ”olemassa olevaa” historiaa, jota laajennetaan nimiluetteloilla ja irrallisilta tuntuvilla anekdooteilla. Mutta oikeastaan mitä pidemmälle osa etenee, sitä paremmaksi tarinat muuttuvat. Nautin etenkin Westerlandsin historiasta. Eräs kirjojen suurimmista paljastuksista on nimittäin se, mitä tarkelleen ottaen tapahtui Tywin Lannisterin ja Castameren Reynejen välillä. Tylyä tarinaa on tuo historiikki.

Neljännessä osassa Muiden maiden esittelyssä tulee ihan mukavia tiedonmurusia muun muassa vähemmän tunnetusta Lorathista sekä muista Vapaista kaupungeista. Lievä ulkosyntyisyys kolmannen osan tavoin vaivaa. Opimme, että jossain idässä on mystisiä maita, mutta jälleen side olemassaolevaan tarinaan puuttuu. Tieto on tasoa ”ihan kiva, mutta juuri nyt en tee sillä mitään”. Eräs tärkeistä opetuksista kuitenkin on, että Dothrakien naapurina ei ole kiva elää. Se kaikkein kiehtovin kaukaisista maista, Asshai, sivuutetaan harmi kyllä ylimalkaisesti tutkimattomana ja mystisenä alueena. Neljäs osa kärsii myös siitä, että kunnollista Essoksen karttaa ei ole kirjassa tarjolla. Ilmeisesti tarkoitus on ollut ohjata lukijat hommaamaan Lands of Ice And Fire -karttakokoelma. Ja piru vie, taktiikka toimii, sillä en ollut pitänyt LOIAFia pakko-ostoksena aiemmin, mutta niin vain sekin meni tilaukseen. TWOIAFin ansiosta olen siis kannattanut GRRM:n eläkerahastoa tässä kuussa ihan kunnolla.

The World of Ice And Fire -arvostelu ei ole mitään ilman mainintaa kirjan taiteesta. Kuvitusta kirjassa on todella runsaasti, lähes joka sivulle riittää jokin kuva, ja kaikista upeimmat ovat aukeaman kokoisia taideteoksia. Ted Nasmithin vuoden 2011 Song of Ice And Fire-kalenterista tutut linnakuvat ovat upeita. Chase Stonea puolestaan vaadin kalenteriartistiksi, kuva Duncan the Tallista ja Lyonel ”Laughing Storm” Baratheonista on hieno. Aukeaman 122-123 maalaus Harrenhalin turnajaisista puolestaan kiteyttää kaiken sen romantiikan, mistä ASOIAFissa on kyse. Sivun 61 King’s Landingin turnajaiset ja taivaan täyttävät lohikäärmeet puolestaan saa himoamaan Jaeharysin aikoihin sijoittuvia tarinoita. Yksittäisistä artisteista on vielä ihan pakko mainita Magali Villeneuve, joka täyttää Targaryen-kronikat toinen toistaan kauniimmilla kuningattarilla ja/tai jalkavaimoilla.

Luokittelisin TWOIAFin lähes pakko-ostokseksi vähänkin kirjojen historiasta kiinnostuneille. Jo pelkästään kirjan taide olisi minun puolestani riittävä kannuste kirjan hommaamiseen, puhumattakaan sitten Kuninkaiden kronikasta, joka saattaa olla kiehtovinta Martinia sitten Storm of Swordsin tai Hedge Knightin. Esihistoriaa olisi voinut olla enemmän ja toisaalta Seitsemän kuningaskunnan historiassa keskittyä enemmän lähihistoriaan, mutta eipä tästä valittamista löydy. Targaryen-annaaleissa detaljoitu maailma vetää ihan rehellisesti vertoja Silmarillionille, varsinkin koska preferenssini Tolkien – GRRM:n akselilla on viime vuosina tahtonut vaeltamaan hieman jälkimmäisen suuntaan. Mutta nyt kun tämä dinosaurus on saatu valmiiksi, alkaa fanienkin osalta olla kohtuullista ruveta hoputtamaan GRRM:ää Winds of Winterin valmiiksi saamiseen – ne jo kerran viivästyneet Dunk & Eggit ehtivät kyllä vielä odottaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *