Tämänviikkoista jaksoa on mainostettu uutena Blackwaterina, neloskauden huipennuksena. Yhteistä jaksoille ovat ohjaaja Neil Marshall, yhteen paikkaan sijoittuva juoni sekä taistelupainotteisuus. Myös jaksojen rakenteessa on paljon samaa.

Jakson alku käytetään edelleen Samin haikaillessa Gillyn perään. Jonin ja Samin välinen dialogi muurin päällä tuntuu luontevalta kahden nuoren miehen väliseltä keskustelulta ennen kuolemaa. Sama teema jatkuu Samin ja Aemonin välisessä kohtauksessa, mutta hieman harmittaa se, että Sam on pyytänyt herättämään sokean vanhan miehen keskellä yötä ilman mitään ilmeistä syytä. Aemonin viittaus menneeseen rakkaaseensa saa toivomaan tarinalle lisävaloa vaikkapa Dunk & Egg-novelleissa.

Wildlings-leirissä saadaan viimein tylpistetty versio Tormundin ja naaraskarhun kohtaamisesta, har! Ygritte ei tosin ole kovinkaan huumorintajuisella tuulella. En tiedä, pitäisikö olla innoissaan vai peloissaan siitä, että termi ”ginger minge” saattaa trendata sosiaalisessa mediassa lähipäivinä. Harmillinen huomio on se, että Varamys Sixskins on korvattu geneerisellä Thenn-skinchangerilla. Myöskään Gilly ei paljoa vaivaudu piiloutumaan kulkemalla täysin näkyvissä harjanteen päällä.

Hyökkäys potkaistaan käyntiin Gillyn ja Samin herkän jälleennäkemisen hetkellä. Mance on lupauksensa mukaan sytyttänyt suurimman nuotion, mitä Pohjoinen on nähnyt. Taidokas suoritus. koska talvinen metsä ei varmasti syty helposti, mutta toivottavasti Mancella on osaavia tulivahteja estämässä palon leviämistä, tai muuten The Haunted Forest on pian The Haunted Wasteland. Komea kohtaus, ja onneksi taustamusiikkinakin kuullaan tällä kertaa jotain muuta kuin sadasyhdestoista sovitus Rains of Castameresta. Olkisotilaat muurin päällä ovat ilolla vastaanotettu vinkkaus kirjanlukijoita kohtaan, toivoisin vain että niiden merkitys olisi selitetty myös sarjassa.

En ole tainnut aiemmin vielä riittävästi kehua Owen Tealea Ser Alliser Thornena. Jon Snown ja Ser Alliserin kahdenkeskinen vuoropuhelu on nappiin kirjoitettu ja näytelty ja antaa Ser Alliserille vähän harmaan sävyjä: mies, joka on ottanut komentajan roolin, tuntee sen vastuun, ja haluaisi kenties tukea Jon Snowlta, mutta pakottaa itsensä pitämään kivikovana halveksumaansa nousukasta kohtaan. Brilliant.

Tässä vaiheessa muuten kirjoitin ensimmäisen kerran muistiinpanoihini ”missä on Ghost?”

Sam ja Gilly saavat seuraavassa kohtauksessa viimein suudelmansa, mutta moniko viime viikolla TV:n äärellä ollut kirjaummikko ähkäisi, kun Sam lupaa Gillylle, että ei kuole? Niinhän se Oberynkin lupasi Ellarialle…

Seuraavassa kohtauksessa alkaa oikeastaan ainoa isommin jaksossa ärsyttänyt trendi: Sam ei olekaan enää pelkuri, vaan kylmän viileän rauhallisesti rohkaisee ja kannustaa pelokasta Pypiä. Toki sama suuntaus on ollut nähtävissä koko TV-sarjan ajan, ja on sinänsä ymmärrettävissä, jotta yleisö voisi kiintyä Samiin. Kirjojen Sam oli samaistuttava sen takia, että hän ei ollut mikään sankari, vaan pelokas ja huonosti fysiikaltaan ja mieleltään brutaaliin veljeskuntaan sopiva hylkiö. En tiedä, jotenkin tuntuu, että rohkeammin kirjoihin nojautuva hahmonrakennus olisi tuonut mielenkiintoisemman lopputuloksen. Miksi hahmojen tarvitsee olla tässä sarjassa niin kovin kliseisiä?

Muurin takaisten Wildlingien hyökkäys on visuaalisesti pienoinen pettymys. Mancen massiivinen satatuhatpäinen armeija on kustannussyistä kutistunut muutamaan kymmeneen pitkätukkaiseen larppaajaan, yhteen mammuttiin ja kahteen jättiläiseen. Ovako nuolet todellakin noin tehokkaita kahden sadan metrin korkeudelta puolen kilometrin päähän ammuttuina? Sama epäloogisuus tosin vaivasi taistelua jo kirjoissakin, onneksi sentään wildlingit eivät nuolillaan muurin päälle yllä. Paitsi toinen niistä jättiläisistä, ja se nuolen osumisefekti onkin sitten varsin myötähäpeällisen näköistä.

Alliser Thorne laskeutuu linnanpihalle, jossa yllättäen lähes puolet Night’s Watchin sadasta miehestä hengaileekin, ilmeisesti reservinä? Thornen kakkosmiehenä Janos Slynt hajoaa vähän liian helposti, muistutettakoon että tämä mies todellakin komensi Kultaviittoja, vaikka kuinkakin suhteillaan rooliin valittuna. Onneksi Slynt sentään selviää, koska muuten Jonilta olisi viety tärkeä badass-hetki juonen edetessä DwD:n tienoille. Idea taljojen varassa roikkuvista jousimiehistä tuntuu riskialttiilta, ja kuten myöhemmin nähdään, sitä se onkin.

Räimintä ja mäiske linnanpihalla on ihan vetävästi ohjattua, ja vaikka tälläkin kertaa leikkaukset ovat nopeita, säilyy sentään käsitys, mitä missäkin tapahtuu. Olin muuten ensin melko varma, että Slynt vaeltelee hädissään Ghostin tyrmään, mutta ei, se oli vain Gilly.

Tässä vaiheessa kirjoitin uudelleen, ”missä Ghost on?” (Ilman kursiiveja kylläkin, mutta suunnilleen tuollainen oli painotus ajatuksissani.)

Ensimmäinen tuntuva uhri hyökkäyksessä on sitten Pyp. Pian perään tiedetään, että seuraava on Grenn, jonka harteille sarjassa on näemmä aseteltu Donal Noyen rooli. Dang, minä pidin Grennistä. Vaikka ensi kaudella Muurin ensembleen liittyvät Stanniksen väki sekä sekalainen otanta wildlingejä, olisi ollut mukava pitää Jonin ydinporukka koossa keventämässä tunnelmia. Ja samalla myös voidaan lopettaa ne Bowen Marsh -> Grenn -arvailut. Muurin tunneli olisi todellakin kannattanut jäädyttää umpeen, jos kerran yksi jättiläinen ja yksi mammutti kahdestaan lähestulkoon pilkkovat portin kappaleiksi. Ja samalla olisi säästetty Grenn-parkakin.

Alliserin ja Tormundin kaksinkamppailussa olisin odottanut selvää eroa kaksikon taistelutyyleissä. Ser Alliser on sentään linnassa kasvatettu, ihan oikea ritari, kun taas Tormundin pitäisi olla enemmän raakaan voimaansa ja massaansa luottava barbaari. Vaikka eipä tuo Tormundin näyttelijä kirja-Tormundin mitoissa ole.

Tässä vaiheessa aloin jo olla varma, että Ghostia ei tällä viikolla nähdä lainkaan.

Porteilla tehdään ensin mammuttipaistia ja sen perään jättiläis-shish-kebabia, mikä saa Mag the Mightyn raivostumaan. Seuraa nostattava kohtaus tunnelissa Grennin ja kumppaneiden puolustaessa porttia. Linnanpihan pitkä yhtenäinen(?) otos on hieno, koreografiat ja ajoitukset onnistuvat. Ja hetkellä, jolloin Sam saa avaimen, toivoni palasi: Ghost! Viimeinkin viimeinen ässä hihassa kaivetaan tyrmästä. Ja susi pysyykin ruudulla kokonaiset kymmenkunta sekuntia. Todella vaikuttavaa. Susien näyttämisen vältteleminen alkaa saada sarjassa jo surkuhupaisia mittasuhteita.

Jonin ja Thennin Magnarin taistelu on vaikuttavan brutaali ja sopivassa määrin verinenkin.

Ja sitten seuraa jo kakkoskaudelta saakka pelkäämäni Ygritte-kohtaus. Nokkelasti kohtauksessa jätetään avoimeksi, olisiko Ygritte todella ampunut Jonin (tietenkin olisi), mutta Ygritte-fanina orpopennun ampuma nuoli osui syvälle. Perhana, Ygritten kuolema nosti kyyneleen silmäkulmaan vielä uusintakatsomisellakin. Kohtausta voidaan pitää onnistuneena, jos efekti on sama, kuin ensi kertaa Storm of Swordsia lukiessani. Bonusta tietty vielä sanatarkoista repliikeistä.

Castle Blackin viikate puolestaan on lisätty jaksoon siksi, että jonkun mielestä se on ollut kolea konsepti. Realismista pahemmin viis. Miten tarinaa muuten muuttaa se, että Tormund Giantsbane on nyt vankina, eikä johtamassa wildlings-armeijaa muurin toisella puolella?

Toinen jakson ärsyttävistä asioista on Jonin ”suunnitelma” mennä Mancen puheille, ilman miekkaa, ilman Ghostia, ilman ketään. Tekisi mieleni vedota jälleen käsikirjoittajien laiskuuteen, juoneen olisi ollut varmasti jotenkin kirjoitettavissa kirjojen mukainen Ser Alliserin komento, kuolemantuomio joko niskuroinnista tai kuolema Mancen käsissä. Lopetuksessa tulee tunne, että nyt mennään liikaa aikarajoitusten ehdoilla. Stanniksen armeija kun ilmeisesti on saatava ensi jaksossa ruudulle.

Miten TWoW sitten vertautuu esikuvaansa Blackwateriin? TWotW on hyvä jakso. Se on selvästi neloskauden tähän asti paras jakso, mitä on pidettävä vähimmäisvaatimuksena panostukseen nähden. Tällä kertaa käsikirjoittajilla ja ohjaajilla on aikaa alustaa, rakentaa ja ratkaista yksi juonikaari koko jakson ajan. TWotW ei mielestäni ole kuitenkaan parempi kuin Blackwater. Totuuden nimessä Blackwaterin uudelleenkatsomisesta on kulunut paljon aikaa, mutta jo pelkästään wildfiren pelottava kiehtovuus kääntää vaa’ankielen Blackwaterin puoleen. Lisäksi Blackwater ehti kaiken taistelun keskellä käsitellä inhimillisiä tunteita paremmin kuin TWotW. Jos Blackwateria pidetään täyden kympin jaksona, TWotW saa arvosanakseen vankan yhdeksän plus.

Ensi viikolla palataan sitten tuttuun kerrontatyyliin, ja pelottavan paljon keskeneräisiä juonilankoja ASOSista on vielä käsiteltävissä. Odotan ainakin Aryan ja Houndin eroa, Tyrionin ja Tywinin kohtaamista, Stanniksen saapumista sekä tietysti erästä kivisydämistä ladya.