Jakson päättymisestä on kulunut noin viisi minuuttia, ja käteni vapisevat vieläkin. Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että on vaikea koota ajatuksia sanoiksi näin pian jakson jälkeen. Toisin sanoen ysijakso oli juuri niin raastava kuin odottelinkin.Yritän jälleen käydä jaksoa läpi suurin piirtein kohtaus kohtaukselta, parhaat viimeiseksi jättäen. Jakso alkaa Varysin ja Nedin välisellä keskustelulla vankityrmässä. Viime jakson arvostelussa sekoilin näiden Ned – Varys -keskustelujen kanssa, totta kai tarjous Muurille menosta kuuluu jälkimmäiseen tapaamiseen, Sansan armonpyynnön seurauksena. Varysin taustojen esille tuonti kohtauksessa oli tarpeellista. Ned tosin olisi voinut olla vähän riutuneemman oloinen, sillä hieman turhan uhoavana Ned tuossa keskustelussa esitetään; ei hän kirjoissa noin innokas ollut kuolemaan.

Robbin armeija saapuu ylityspaikalle. The Twins näyttää sarjassa todella hienolta, mutta jos oikein halutaan saivarrella, niin oikea Twins oli kolmitorninen – keskellä siltaa oli Water Tower, jossa myös Walder Freyn istuin sijaitsi. Itse Late Lord Freyn näyttelijä David Bradley oli kyllä liian nuori roolihahmokseen, vaikka toki hyvää työtä tekikin ja sai vangittua hyvin Lord Walderin maneereja. ”Mayhaps” jäi vielä puuttumaan, kenties sitten kolmoskaudella (jos tämä jakso jo säväytti, niin mitenkähän sitten Red Wedding!). Walderin ja Catelynin välinen kohtaus todistaa jälleen, miten erinomaisesti lähdemateriaali parhaimmillaan toimii. Vielä kun kohtaus on hyvin ohjattu ja Walder Freyn pikkumaisuus ja vallanhalu tuodaan hyvin esille, lienee satunnaiskatsojallekin selvää, miten tärkeä tuo neuvottelu on. Robb tosin ei ota järjestettyä naimakauppaansa ihan niin suoraselkäisesti vastaan kun kirjassa. Lisäksi liittoutumisehdoissa oli unohdettu kokonaan Little Walderin ja Big Walderin lähettäminen Winterfelliin. Tarkoittaako tämä, että heidät on leikattu kokonaan kakkoskaudelta? Kuka selittää ”mayhapsin” merkityksen (vaikka sekin todennäköisesti tullaan leikkaamaan pois)? Pakko vielä nillittää Aryalle naitetun Elmar Freyn nimen muuttamisesta Waldroniksi. Ilmeisesti tämäkin muutos on tehty pelkästä muuttamisen ilosta, koska epäilen vahvasti, että Elmar/Waldronia ei tulla koskaan ruudulla näkemään.

Frey-kohtauksen jälkeen käydään muurilla, missä Jon saa Jeor Mormontilta Longclawin. Pieni mutta tärkeä kohtaus, sillä yhtä hyvin Longclaw olisi voitu sarjasta jättää poiskin. Samalla muistutetaan siitä, kuka Jeor Mormontin pettänyt poika onkaan. Ilman nimen mainitsemistakin tuon olisi voinut hoitaa, Jorahin nimen sanominen tuntui hieman yliselittelyltä. Vähän myöhemmin Jon ja Aemon käyvät keskustelun, jossa vahvistetaan Muuri-juonen kytkös Dothraki-juoneen vielä vahvemmin. Silmään pisti kylläkin aika pahasti se, että Targaryenien sukupuuta oli oiottu, Jahaerys II oli jätetty kokonaan välistä. Mitään muuta syytä en keksi, kuin se, että Aemonin ikä tuntuu uskottavammalta, kun yksi sukupolvi jätetään välistä.

Sitten jakson ensimmäinen huipennus, kun siirrytään Dothraki-juoneen. Jo parin viime jakson ajan olen ylistänyt, miten Dothraki/Dany-juoni jakso jaksolta vain paranee. Nyt ollaan siinä luvussa, joka kirjoissakin käännytti minut Dany-faniksi. Neljässä tähän mennessä julkaistussa kirjassa on lukematon määrä loistavia lukuja (Red Wedding, House of the Undying, Dracarys jne jne), mutta tämä kirjan toiseksi viimeinen Dany-luku on vankasti minun top-vitosessani. Ja jumaliste että olen tyytyväinen sen TV-toteutukseen.

Drogon pudotessa hevosensa selästä tilanne muuttuu Danyn kannalta ratkaisevasti. Tästä eteenpäin hänen on todella oltava vahva, koska kuoleva Drogo ei ole enää hänen kilpenään. Erinomaisesti Qotho haastaa heti hänen auktoriteettinsä. Juonen tapaan Emilia Clarke on parantanut jakso jaksolta, ja jälleen nähdään hieman Danyn sisäistä voimaa hänen määrätessään, mitä Drogon kanssa tehdään. Vieläkin toivoisin yhtä pykälää lisää terästä Clarken katseeseen ja ääneen, mutta enpä olisi parin ensimmäisen jakson jälkeen osannut odottaa, että näinkin hyvää suorittamista on luvassa. Kohtauksen jatkuessa kuullaan eeppiset repliikit, ”only death pays for life” ja ”the dead will dance here tonight”. Hevonen teurastetaan ja Mirri Maz Duurin loitsulaulanta alkaa.

Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki ohjaajalle siitä, miten kohtaus teltan ulkopuolella on toteutettu. Mirri Maz Duurin loitsun vaikutus on sama kuin kirjassa – se synnyttää levottomuutta, pelkoa ja vihaa ulkonaolijoiden kesken. Ser Jorahin ja Qothon lyhyt taistelu on fantastinen ja näyttää eron Dothrakien ja Westerosilaisen ritarin taistelutyyleissä. Upeana tunnelmalisänä Mirrin loitsulaulu soi koko ajan kohtauksen taustalla. Viimeinen feidaus, kun Jorah kantaa Danyä telttaan, vie jo kananlihalle. Uskallan väittää, että tässä on paras kohtaus koko sarjassa tähän mennessä (ensi viikolla Danyllä on mahdollisuus laittaa vielä tuostakin paremmaksi).

Jokimailla Lannisterin klaani valmistautuu kohtaamaan Robbin joukot taistelussa. Charles Dance on kyllä hyytävän hyvä Tywin Lannister. Ilmoittaessaan Tyrionille, että tämä laitetaan taistelussa eturintamalle, on hänen silmissään havaittavissa Tywinmäistä tyytyväisyyttä. Plussaa siitä, että pöydässä tosiaan on mehukas syöttöporsas, joka Tyrionilta jää syömättä. Shae saadaan mukaan juoneen, joskin melko radikaalisti kirjoista muutettuna. Toinen tämän jakson mainittavista ongelmista olikin mielestäni Tyrionin, Bronnin ja Shaen välinen juomapeli. Kohtaus on yksinkertaisesti liian pitkä, ja siinä syvennetään sekä Bronnin että Shaen hahmoja kyseenalaisilla taustatarinoilla. Bronnin annetaan ymmärtää käyneen muurin toisella puolella? Bronn on palkkamiekka, miten kenelläkään muulla kuin Night’s Watchin miehellä on asiaa Muurin yli? Shae puolestaan on ylhäisestä perheestä ja vielä ulkomailta? Uugh, käsikirjoittajilla on syytä olla jotain todella hyvää mietittynä näiden tarinoiden tueksi. Kohtauksen pelastaa Tyrionin monologi Tyshasta, vaikka siitäkin oli loppuhuipennus (Lannister pays with gold) jätetty pois ilmeisesti, ettei se ole liian rankkaa jenkkiyleisölle.

Itse taistelu on, noh, yllättävästi toteutettu. Tai tuskin yllätys on se, että TV-sarjan budjettiin parin kymmenen tuhannen miehen joukkotaistelu ei mahdu. Mutta tapa, jolla Tyrionin rooli hoidettiin, oli tyylitön ja typerä. Kirjassahan Tyrion, jos nyt ei ihan kunnostautunut, niin ainakin suoriutui hyvin taistelussa. Tämä on merkittävää myös siksi, että toisessa kirjassa Blackwaterin taistelussa Tyrion sitten jo tosiaan kunnostautuu ja huomaa nauttivansa sotimisesta. Nyt tämä alustus hukataan mukahauskalla nöyryytyksellä, jonka ansiosta taistelu voidaan käydä kameran ulkopuolella. Olisikohan käynyt niin, että alun alkaen taistelu oli ollut tarkoitus näyttää, mutta sitten huomattiin, että rahat eivät riitä ja tämän seurauksena edellistä juomapelikohtausta piti venyttää ja nopeasti keksiä jotakin tarinaa Bronnille ja Shaelle?

Sen sijaan heti perään seuraava toinen taistelu Whispering Woodissa toimi paremmin, sen takia että myös kirjassa se käytiin sivusta tarkkailevan Catelynin näkökulmasta. Mutta miksi tätäkään ei voitu hoitaa yökuvauksena? Tuskin olisi ollut valtava urakka kuvata mustaa taustaa vasten soihtujen loimotusta ja soittaa taistelun ääniä. Tällä tavoin olisi se saatu toteutettua kirjan hengessä. Nyt meidän on ilmeisesti uskottava, että Robb Starkin armeija yllättää Jaimen armeijan päivänvalossa ilman sen kummempaa taistelua. Ja millainen moraalin nostatus muka tuo Robbin puhe oikein oli? Hyvänen aika, teillä on Jaime Lannister, jonka voitte yrittää vaihtaa Nediin, Aryaan ja Sansaan. Mutta ei, omituista synkistelyä tuo taistelun jälkeinen homma. Missä on taistelun hurmio? On tosin mainittava, että Richard Madden täyttää Robbin saappaat hyvin, näissä viime jaksoissa hän tosiaan näyttää ja tuntuu enemmän kenraalilta kuin 16-kesäiseltä teiniltä.

Sitten jakson huipennus. Olihan se hyvin tehty, mutta vaikeata tuota olisi mokatakaan. Omituista oli lähinnä se, että tekijät halusivat nimenomaan alleviivata, että Ned näkee Aryan ja Yorenin väkijoukossa. Muuten Joffreyn omahyväinen hymy ja riemu tuomiota julistaessa varmasti kerää hahmolle (ja näyttelijälle) runsaasti vihamiehiä. Onneksi Cersein vastustus poikansa tuomiota kohtaan oli myös selvästi näytetty. Sansaa kävi sääliksi. Arya puolestaan oli liian flegmaattinen Yorenin otteessa, enemmän taistelua olisin toivonut. Silti, sykähdyttävyydessään ja yllättävyydessään shokeeraava kohtaus. Voin vain kuvitella, millainen vaikutus sillä on ollut heihin, jotka eivät kirjaa ole lukeneet…

Yhdeksäs jakso jatkaa viime aikojen nousevaa trendiä. Jakson ehdottomia helmiä olivat Dany-kohtaukset, pientä mutinaa aiheuttaa Tyrionin taistelu sekä epämääräiset taustatarinat Bronnille ja Shaelle. Ensi viikolla sitten ensimmäinen kausi huipentuu. Saamme ainakin yhden uuden kuninkaan ja ensimmäistä kertaa satoihin vuosiin yö täyttyy lohikäärmeiden laululla (tai sitten tämäkin kohtaus on kuvattu päivänvalossa…)