George R.R. Martin: A Song of Ice And Fire

Jos maailma olisi oikeudenmukainen, George R.R. Martin olisi yhtä kuuluisa ja rikas kuin J.K. Rowling. Ikävä kyllä maailmamme on kuin yhtä julma ja epäoikeudenmukainen kuin A Song of Ice And Firen maailma, ja maineen ja rahan keräävät puolivillaiset lastenfantasiakyhäelmät.

A Game of Thrones (1996), A Clash of Kings (1999), A Storm of Swords (2000), A Feast for Crows (2005)

Westerosin mantereella vuodenajat voivat kestää vuosikymmeniä. Nyt pitkä kesä on lähestymässä loppuaan ja liikkeelle pyörähtää tapahtumasarja, joka ajaa Westerosin pohjoisten osien hallitsijan, suoraselkäisen Ned Starkin keskelle sisällissotaa ja juonittelua. Panoksena on mantereen hallinta, ja säännöt tässä valtaistuinpelissä ovat yksinkertaiset: joko voitat tai kuolet yrittäessäsi voittaa. Osapuolten tietämättä todellinen vihollinen kuitenkin nousee kaukaa pohjoisesta, jossa vuosisadat vain vanhojen ämmien taruissa eläneet hirviöt ovat talven tullessa heräämässä. Samaan aikaan idässä valtaan paluutaan suunnittelee edellisen dynastian viimeinen perillinen, joka aikoo esi-isänsä tavoin puhdistaa Westerosin nousukkaista lohikäärmetulella.

Omalle tutkalleni A Song of Ice And Fire ilmestyi vuoden 2002 tienoilla, kiitos parin rivin yhteenvedon ikiaikaisessa Usenetin alt.dragonlance -ryhmässä. En muista ihan tarkalleen yhteenvedon sisältöä, mutta siinä mainittiin, että prologin lopussa kaikki päähenkilöt olivat muuttuneet eläviksi kuolleiksi. Naurahdin itsekseni, ja ajattelin, että joku on päättänyt tehdä fantasiaa kieli poskessa ja sivuutin suosituksen. Noin vuotta myöhemmin etsiskelin uutta luettavaa, ja George R.R. Martinin nimi ponnahti jostakin mieleeni. Siihen aikaan niillä foorumeilla, joilla pyörin, Martin oli vielä enemmän tai vähemmän tuntematon, enkä tiennyt sen ihmeemmin, mitä odottaa. Kun kirjat tulivat, tajusin hyvin pian, että kyse ei ole mistään parodiasta, vaikka huumoriakin, lähinnä mustaa sellaista, kirjat viljelevät. Kun olin lukenut noin sata sivua sarjan ensimmäistä osaa, A Game of Thronesia, tiesin, että käsissäni oli jotakin aivan poikkeuksellista. Vaikutus oli niin vahva, että vieläkin, lähes kymmenen vuotta myöhemmin, muistan tarkasti joitakin tunnetiloja ja ajatuksia, joita kirjoja ensi kertaa lukiessani tunsin.

A Song of Ice And Fire eli ASOIAF (suomeksi Tulen ja jään laulu), on yksinkertaisesti paras koskaan lukemani fantasiatarina. Väitän näin, vaikka seitsenosainen eepos on vielä kesken ja sarjan viidettä osaa odotellaan jo viidettä vuotta (valitettavasti Martin työstää saagaansa mannerlaattamaisella nopeudella). Silmarillionkin saa moikkailla sieltä hyllystä niin paljon kuin kerkeää, valintani on GRRM, ei JRRT.

Tarinan taika piilee yksityiskohdissa. Vaikka Martin on luonut tarinalleen poikkeuksellisen uskottavan keskiaikaisen maailman, hän ei kompastu joidenkin fantasiamaakareiden perisyntiin, maailman ihailemiseen. ASOIAFissa kyse on tarinan henkilöistä, ei sedimenttikerrosten kuvailusta. Martinin näppäimistön armoilla lukija saa ja joutuu elämään päähenkilöiden kanssa ilot ja murheet sekä todistaa kaikkien kehittymistä tarinan mukana. Hahmo, joka alussa herättää pelkkää vastenmielisyyttä, muuttuu kolmannessa kirjassa täysin uskottavan henkisen kasvun seurauksena lähes arkkityypilliseksi ritariksi valkoisessa haarniskassa. Tarinan alkuvaiheilla toinen hahmo tuntuu yhdentekevältä, mutta kolmen kirjan läpi jatkuva kehitys ja koettelemukset jalostavat hänestä loistavan, kovan ja kauniin timantin. Esimerkkejä hahmokehityksestä olisi kymmenittäin. Parhaiten Martinin taitoa kuvaa kenties se, että hän onnistuu parilla adjektiivilla tekemään sivuhahmoistakin eläviä.

Jokainen luku on kirjoitettu jonkun päähenkilön näkökulmasta. Näitä kertojahahmoja on pitkälti toistakymmentä ja mukana on tärkeä epävarman kertojan periaate, joka siis tarkoittaa, että asiat ja ajatukset ilmaistaan täsmälleen miten kertojahahmo ne kokee. Usein jää lukijan valppauden varaan erottaa asioiden todellinen laita hahmon henkilökohtaisten tunteiden ja mielipiteiden seasta. Tätä juonilaitetta Martin käyttää useasti ja ansiokkaasti läpi sarjan. Lukijaa ei pidellä kädestä eikä kerrota, onko hahmo tai teko hyvä tai paha; jokaisen tehtäväksi on muodostaa oma mielipiteensä suodattaen vielä epävarman kertojan näkökulman pois välistä. Moraaliratkaisut ovat häilyviä ja ehdottoman tärkeää on, että kaikilla valinnoilla on seurauksensa. Martin on myös tarpeeksi taitava välttämään Jumalan käden monissa tärkeissä juonikohdissa: hahmot eivät käyttäydy typerästi vain, koska kirjailija on niin tahtonut, vaan koska he oikeasti ovat typeriä toimiakseen väärin. Ero saattaa tuntua mitättömältä, mutta on eräs tärkeimmistä asioista immersion säilymisessä.

George R.R. Martin annostelee sopivassa määrin fantasiakliseitä ja tuoreita ajatuksia. Juoni sisältää toki pakollisen tuntemattoman vihollisen, joka tulee pohjoisesta, sekä lohikäärmeet mennen ajan legendoissa, mutta kokonaisote on ihastuttavan tuore. Hassuja velhoja on turha odottaa löytävänsä ja magia on muutenkin heitetty lähes kokonaan ulos ikkunasta. Tilalle on laitettu huipputarkasti suunniteltu feodaaliyhteiskunta sekä kymmenet isommat ja pienemmät suvut, joista jokaisen panos on tarinalle merkittävä. ASOIAFin tarinan esikuva on ollut Ruusujen sota, ja sen mukaisesti poliittinen juonittelu on runsasta ja kaiken lisäksi erittäin hyvin kirjoitettua.

Maailmaa jo yllä sivuttiinkin. Aluksi se saattaa tuntua hieman ohuelta ja alisuunnitellulta, mutta piakkoin hienoudet alkavat avautua: Westeros on käytännössä luotu strategiseksi taistelukentäksi. Ovelasti ajatellut luonnonesteet muokkaavat tarinaa ja varsinkin suurimman joen ympäristö sekä sen ylityksen vaikeus nousee jopa juonen avaintekijäksi tarinan edetessä. Jokaisella maan osalla on oma eriytynyt kulttuurinsa ja melkein vaikuttaisi, että Martin on saanut apurahoja kotisuomalaiselta ei-EU:lle -liikkeeltä. Martinin maailmassa kun pohjoisen porukka on karua, rehellistä ja sankarillista ja etelän vetelät vain juonittelevat ja kuppaavat rahaa pohjoiselta ja kaiken lisäksi vielä palvovat vääriä jumaliakin. Itäisellä mantereella on oma ja westerosilaisille täysin vieras kulttuurinsa. Mitä enemmän Martinin maailmassa viettää aikaa, sitä paremmin siellä viihtyy, paikkojen ja kulttuurien kirjo ei koskaan muodostu tylsäksi.

Minun on vaikea löytää yhtään syytä, miksi en suosittelisi ASOIAFia kaikille. Olen suositellut sarjaa monelle, ja kaikki ovat siihen rakastuneet. Lukijoiden ikäjakaumakin lähipiirissäni on ollut parikymppisestä yli 60-vuotiaaseen saakka. Itselleni sarja kolahti aikoinaan niin kovaa, että sen jälkeen mikään muu sarja ei ole oikein tuntunut miltään. Lisänostetta ja ansaittua julkisuutta sarjalle tuo vuonna 2011 amerikkalaisella kaapelikanava HBO:lla alkava minisarja, jossa konsulttina on mukana itse George R.R. Martin. Tuotantoarvot ovat ainakin kovat ja näyttelijälista herättää suurta toiveikkuutta. Jännityksellä odotan, miten Martinin huikea fantasiaooppera saadaan sovitettua TV-ruutuun. Tuota sarjaa odotellessa onkin nyt erinomainen tilaisuus kaikilla sarjaan tutustumattomilla napata kirjat käsiinsä ja ihastua. Kadehdin teitä, joilla Martin- ensirakastuminen on vasta edessä päin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *