Amaranthe

Spotifystä bongattua, osa 2: Amaranthe. Eilen illalla Spotifyn etusivulta osui kuunteluun jonkin mielijohteen tuloksena ruotsalaisen heavy metal-pumpun Amaranthen samanniminen debyyttialbumi. Ensimmäisen kappaleen kymmenen ensimmäistä sekuntia riitti, nettikauppa 7digital.com sai jälleen yhden latauksen ja pankkitilini saldo pieneni 9,99 eurolla.

Sori vaan, mutta Amaranthinesta puhuttaessa ajatus kääntyy väkisinkin Suomen metalliylpeyteen Nightwishiin. Nightwish-fani olen ollut ensijulkaisusta saakka, ja pidin kovasti myös vokalistivaihdoksen jälkeisestä Dark Passion Playstä. Nyt kuitenkin Amaranthea (liekö sattumaa, että bändin nimi liippaa hyvin läheltä DPP:n hittisinglen nimeä?) kuunnellessa tulee mieleen, että Amaranthe on post-Once-ajan ”Nightwish done right”. Energinen, innovatiivinen, yksinkertainen ja häpeämättömän kaupallinen.

Melodista heavy/death metallia soittavan kolmesta(!) vokalistista ehdoton helmi on jumalattoman upeaääninen Elize Ryd, joka laulaa anetteolzonit (kuin myös tarjaturuset) rimpilettoon. Toisena miesäänenä ihan vakuuttavaa settiä vetää Jake E. Lundberg (mutta wtf rastat hevarilla?), ja kolmantena örisee metsäuskottavasti Andreas Solveström. Tekninen osaaminen on muutenkin kohdallaan, Tuomas Holopaisen vastike Olof Mörck revittelee Yamahalla paikoin jopa teknosävytteisesti ja voisin näkemättä veikata, että rumpali Martin Sörensenillä täytyy olla neljä kättä ja kolme jalkaa.

Mutta ne kappaleet. Amaranthe tekee häpeämätöntä pop-metallia kerrasta mieleen jäävillä kertosäkeillä ja tarttuvilla riffeillä. Stemmat helisevät nätisti ja innostavat laulamaan mukana. Hunger on ihan satavarmasti tiukin ja tarttuvin heavy metal-tekele ainakin sitten Nightwishin The Poet and the Pendulumin julkaisun. Muut kappaleet eivät tasosta juuri jää, eikä täytebiisejä ole. Koko 12 biisin komeus kiristetään sopivan tiukkaan 43 minuuttiin. Tuossa ajassahan Tuomas Holopainen on hädin tuskin ehtinyt rykiä kurkkunsa puhtaaksi.

Amaranthe on minulle vuoden levy jo nyt huhtikuussa, ja erityisen ilahduttavaa on, kun löytää tällaisen suhteellisen tuntemattoman helmen ennen maailmanmenestystä. Sellaista kun tämän levyn perusteella uskaltaa varauksetta bändille veikata. Ja jos et usko minua, usko sitten Mape Ollilaa. Luulisi ainakin Nightwish-kirjan kirjoittajan tietävän, mistä puhuu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *